Kuulen vieläkin Yhdysvaltain ulkoministeri Hilary Clintonin sanat ”This is war”, jotka hän lausui heti sen jälkeen, kun Al-Qaida oli iskenyt New Yorkin kaksoistorneihin melkein päivälleen 20 vuotta sitten.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin presidentti Joe Bidenin sanoissa oli sama kaiku. Yhdysvallat ei ollut koskaan pyrkinyt Afganistanissa rakentamaan valtiota tai demokratiaa, vaan vain torjumaan terroristeja ja puolustamaan omia etujaan. Olin sanaton.
Vaikka Suomi ja muut länsimaat osallistuivat Yhdysvaltain sotilasoperaatioon, afgaanien elämän kohentaminen siviiliyhteiskunnan keinoin oli ainakin meille yhtä olennaista, sanoi presidentti Biden mitä tahansa.
Ei Afganistaniin rakentunut toimivaa valtiota eikä syntynyt kykyä käyttää maan valtavia kaivannaisvaroja ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen vaan valtion budjetista kolme neljäsosaa on ulkomaista apua. On silti valtavan tärkeää, että kasvoi kokonainen sukupolvi, joka on saanut koulutuksen ja paikan yhteiskunnassa. Sen vaikutus kantaa tuleviin sukupolviin asti.
Moni maasta paennut ja sieltä pois pyrkivä on todistanut traagisesti mahdollisuuksiensa toimia toimia oman maansa ja kansansa parhaaksi tyrehtyneen yhdessä yössä. Emme voi jättää heitä. Nyt on löydettävä keinot saattaa turvaan ne afganistanilaiset, joita olemme kannustaneet luomaan tasa-arvoista ja kaikkien ihmisoikeuksia kunnioittavaa yhteiskuntaa sekä harjoittamaan sananvapautta.
Maan 700 naistoimittajasta vain sadan kerrotaan tätä kirjoittaessani palanneen työhönsä. Voisiko suomalainen media palkata heistä muutaman?
Kansainvälisillä ponnisteluilla on saatava aikaan humanitaarinen käytävä avun kanavoimiseen ja ihmisten evakuoimiseen, sillä inhimillinen kriisi syvenee joka päivä. Humanitaarisen avun neutraalisuusvaatimus merkitsee, että kaikkien, mukaanlukien naisten ja vähemmistöjen, on voitava hyötyä siitä. Mahdetaanko tästäkin joutua neuvottelemaan Talebanin kanssa?
EU, Suomi ja moni muu länsimaa katkaisi kehitysyhteistyön Talebanin hallitseman Afganistanin kanssa välittömästi, mutta nyt esimerkiksi Saksa kuuluu ottavan askelen taaksepäin.
Humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön rajaa ei pitäisi korostaa liikaa. Myös kehitysyhteistyö pelastaa ihmishenkiä.
Vakuutuin tästä vuonna 2012 saadessani tutustua Kabulissa Väestöliiton tukemaan seksuaali- ja lisääntymisterveystyöhön, kun olin kehitysministerinä hyväksynyt päätöksen vahvistaa huomattavasti Suomen kehitysyhteistyötä Afganistanin kanssa.
EU haluton auttamaan
EU on taas sen ikävän ja kauan tiedossa olleen tosiasian edessä, että silltä puuttuu monia kriisinhallinnan kyvykkyyksiä. Niin missä EU oli? Sen nopean toiminnan joukkoja ei saada liikkeelle erityisen nopeasti, ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksimielisyysvaatimus pitää sen geopoliittisessa katsomossa.
Näihin asioihin EU-maat voivat halutessaan vaikuttaa, nopeastikin. Niillä ei kuitenkaan näytä olevan halua jakaa vastuuta Afganistanin pakolaisista edes komission melko vaatimattomien esitysten mukaisesti.
Niinpä sisäministerien yhteisissä päätelmissä korostuu oman pesän suojelu ja suosittu ajatus kriisipesäkkeen lähialueiden tukemisesta. ”Lähialueet” eivät kuitenkaan ole tälläkään kertaa halukkaita ratkaisemaan pakolaiskriisiä enempää kuin niille naapurimaina siunautuu pyytämättäkin.
On hyvä, että sisäministeri Maria Ohisalo tahtoo kaksinkertaistaa Suomen pakolaiskiintiön. Afganistanista pakenevien viisuminsaantia ja perheenyhdistämistä tulee helpottaa ja nopeuttaa. Suomessa jo elävät afganistanilaiset ovat elämänlanka perheisiinsä ja sukulaisiinsa.
Laajasti aistittavissa oleva myötätunto afganistanilaisten hätää kohtaan saattaa kaikesta huolimatta olla mahdollisuus edetä kohti EU:n yhteistä turvapaikkapolitiikkaa, jota Euroopan komissio ja parlamentti ovat tavoitelleet vuosia.
0 kommenttia