Minä, luddiitti

Olen viime aikoina ajatellut australialaisen kirjailijan Max Barryn vuonna 2020 julkaistua scifi-kertomusta Providence, jonka luin muutama vuosi sitten. Barryn kirjassa ihmiskunta käy tähtienvälistä sotaa vierasta sivilisaatiota vastaan. Tarina keskittyy neljään astronauttiin Providence-aluksen kyydissä sotaretkellä, joka voi ratkaista koko sodan ja pelastaa ihmiskunnan.

(Spoiler alert: Skippaa seuraavat kaksi kappaletta, jos et halua juonipaljastuksia.)

Juonen juju on se, että avaruusalus on varustettu erittäin kehittyneellä tekoälyllä. Niin kehittyneellä, että astronautit ovat mukana käytännössä sivustakatsojina, joiden ainoa tehtävä on tallentaa ja kertoa matkasta, tuottaa kontsaa kotirintamalle. Avaruusalus tekee omiaan, sen logiikka on matkustajille musta laatikko. Sodan kulkuun ja lopputulokseen ihmisillä ei lopulta ole minkäänlaista vaikutusta. Kirjan tarinan voi tulkita kahdella tapaa: joko niin, että ihmisen merkitys syntyy tarinoista, joita kerromme toisillemme. Tai sitten niin, ettei ihmisillä ole enää merkitystä.

Providence herättää pohtimaan, mikä merkitys on ihmisen toimijuudella ja hallinnalla, inhimillisellä tilalla, koneellisen älyn ja kyvyn kehittyessä. Näitä kysymyksiä joudumme paraikaa pohtimaan aivan konkreettisesti. Nostin tähän liittyviä huoliani esiin Helsingin Sanomien haastattelussa, ja huomasin etten tosiaan ole ajatuksieni kanssa yksin. Sain jutusta aivan valtavasti kiitosta, ihmisiltä hyvin erilaisista taustoista. Isovanhemmilta, ohjelmistokehittäjiltä, opettajilta ja opiskelijoilta.

Uusi työ ei välttämättä ole parempaa

Syksyn aikana on puhuttu paljon niin sanotusta eksistentiaalisesta riskistä – siitä, että käsistä lähtenyt, erittäin kyvykäs tekoäly voisi uhata koko ihmiskuntaa. Osa asiantuntijoista kuittaa tämän pelkkänä jättiläisyritysten markkinointipuheena, jonka tavoitteena on päästä itse päättämään säännöt alalle. Olisin itse varovaisempi: tätä riskiä eivät keksineet suuryritysten toimitusjohtajat. Sitä on pohdittu vakavasti jo pidempään tutkijoiden toimesta. 

Eksistentiaalinen riski on tietysti epävarma. Sen sijaan on selvää, että tekoäly muokkaa työtä, taloutta, ympäristöä ja yhteiskuntaa. Tämä muutos on jo käynnissä. Ohjelmistoalan työ on hurjassa murroksessa, datakeskuksia nousee ja miljardit viuhuvat.

Tekoälyn aiheuttamaan murrokseen työssä suhtauduttiin pitkään naiivisti: Työt vain muuttuvat, tylsät rutiinihommat siirtyvät koneille, ja uutta työtä syntyy. Nyt aletaan herätä siihen, ettei se taida mennäkään ihan näin.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisen taksiyhtiön ostavan sata Teslaa ajamaan tekoälyavusteisesti keikkaa. Kuljettajasta tulee “isäntä”.

Olisi toki helppoa tehdä rinnastus vossikkakuskien kohtaloon autojen korvatessa hevoset ja lopettaa murehtiminen: hevoskuskin työt hävisivät, mutta uutta ja siistimpää tuli tilalle. 

Murros on tällä kertaa kuitenkin luonteeltaan laajempi. Mihin se lopulta rajautuu, sitä on vielä mahdoton sanoa. 

Uusi työ ei välttämättä ole parempipalkkaista siistiä ajatustyötä, se voi olla myös helposti ulkoistettavaa digitaalista silppua. Jo nyt älylasien myötä joku Keniassa joutuu ehkä työkseen katselemaan kikkeliäsi.

Työn ja talouden kannalta tapahtuu joka tapauksessa kaksi asiaa.

Ensinnäkin työmarkkina muuttuu entistäkin globaalimmaksi. Perinteinen taksikuski toimii ja neuvottelee paikallisilla työmarkkinoilla; robottitaksien etäihmisapuri sen sijaan kisaa työstään jotakuinkin koko maailman kanssa.

Toisekseen pääoman osuus arvon luomisessa kasvaa suhteessa työvoimaan. Yhdessä nämä ovat haaste sekä Suomen kaltaisen maan veropohjan ylläpidolle että vallan tasapainolle.

Pääoman kasvava osuus tarkoittaa varallisuuden – ja vallan – keskittymistä entisestään. Vallan keskittymistä tehostaa varallisuuden taustalla oleva teknologia itse, koska olemme siitä koko ajan riippuvaisempia ja koska sen kautta kerätään koko ajan enemmän dataa.

Taloustieteen pohjalta voi ennustaa, että tekoälyn tuoma tehokkuus ja tuottavuus luo valtavasti vaurautta. Maailmantalouden ongelma ei kuitenkaan tällä hetkellä ole kyky luoda taloudellista vaurautta vaan kyky jakaa sitä. Harvoihin käsiin keskittyvä valta on myös uhka toimiville markkinoille ja kilpailulle. Riskinä on, että korruptoitunut tekno-oligarkia vain syvenee. 

Tekoälyn kohdalla erityisen väärin on se, että mallit on koulutettu koko ihmiskunnan yhteisellä, kollektiivisella kokemuspohjalla ja tiedolla, jota nyt käytetään kasaamaan valtaa ja rikkauksia hyvin harvoihin käsiin. Jos tämän annetaan tapahtua, kyse on ihmiskunnan historian röyhkeimmästä ryöstöstä.

Työn murros koskettaa monenlaisia töitä jo nyt. Ministeri Sakari Puisto totesi Uuden Jutun hiljattaisessa haastattelussa, että Lontoon finanssimaailmassa eletään jo kehitystä, jossa harjoittelijoiden työpaikkoja korvataan tekoälyllä. Tilanteessa muhii siis myös valtava sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden jännite.

Turvallisuus, ympäristö ja ihmisyys ahtaalla

Kehittyvän tekoälyn riskit ja uhat eivät tietenkään jää tähän. Kaikkein akuutein ongelma on kenties kyberturvallisuus. Tiedetyt tapaukset suojaukset ohittaneista tekoälyagenteista lasketaan jo tuhansissa, ja näiden taustalla on pääsääntöisesti vain vastuuttomuus, ei edes suora pahantahtoisuus. 

Energia- ja materiaalisyöpön tekoälyn kehittäminen uhkaa myös ilmastoa ja luontoa. Tekoäly on periaatteessa tehokas työkalu, jota voi  hyödyntää ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteisiin vastaamisessa, ja se voi mahdollistaa vaikkapa materiaalitekniikan tai fuusioenergian läpimurtoja. 

Ilmastonmuutoksen tai luontokadon pysäyttäminen ei silti edellytä tekoälyä. 

Tekoälyn valjastaminen planeetan puolelle sen sijaan edellyttää haittojen hinnoittelua ja rajoittamista sääntelyllä. Muuten kynsille lyö Jevonsin paradoksi, kimmahdusilmiö. Tehokkuus ulosmitataan tuottamalla enemmän ja enemmän, ei kestävämmin. 

On silti selvää, että tekoälyn potentiaali erityisesti laskennallisissa tieteissä on valtava. Lupaukset lääketieteelle ovat suuria, ja fiksut robotit olisivat iso apu väestön vanhetessa.

Tekoälymalleille ulkoistetaan myös paljon luovaa työtä ja ajattelua jo nyt. Jälki on pääsääntöisesti geneeristä sontaa, AI-sloppia. Mallit kuitenkin kehittyvät nopeasti ja sen myötä ihmisen tila kapenee. Aina kuin ulkoistamme vaivannäköä, ulkoistamme hallintaa ja kontrollia – ja lopulta myös intohimoa ja ihmisyyttä. Saku Tuominen ja Mikko Hyppönen pohtivat Kauppalehden erinomaisessa haastattelussa syyskuussa, mitä ihmisestä on jäämässä jäljelle, jos meno jatkuu tällä vauhdilla.

“Vihaan tätä kehitystä”, Hyppönen tiivisti.

Tekoälytuskaa pahentaa se, että tekoälyä työnnetään pyytämättä joka paikkaan, kun yhtiöt etsivät tapaa tienata investointinsa takaisin. Pikaviestipalvelun AI-täppä ärsyttää, hallusinoiva kansanedustaja-avatar on jo puhdasta äänestäjien halveksuntaa.

AI-agenttien hoitaessa asioita verkossa ihmisten puolesta, ja ihmisten kulkiessa älylasit silmillään, yhä suuremmasta osasta ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta uhkaa tulla teknojättien dataa ja syötettä tekoälyn kehittämiseen. Ei auta, vaikka itse et antaisi agentille pääsyä viesteihisi tai kalenteriisi, tai vetäisi älylaseja päähän. Jos muut niin tekevät, päädyt dataksi heidän kauttaan – tai erakoidut.

Minäkin, vanha tekno-optimisti, olen löytänyt itsestäni henkisen luddiitin tekoälyn edetessä. 

Luddiitit olivat aktivisteja, jotka vastustivat teollista vallankumousta sabotaasi-iskuin 1800-luvun alun Britanniassa. Nykyisin termiä käytetään naureskelemaan teknologiaan nihkeästi suhtautuville jäärille. Luddiitit eivät kuitenkaan todellisuudessa niinkään vastustaneet teknologiaa, ja monet heistä olivat itse asiassa uuden teollisuuden ammattilaisia. Enemmänkin he vastustivat sitä epätasa-arvoistavaa muutosta, johon teknologia oli johtamassa.

Luddiittien vastarinta nujerrettiin. Liike itsekin harjoitti väkivaltaa, eikä sitä pidä ylenmäärin romantisoida, mutta eivät luddiitit väärässä olleet. Teollistuminen oli pitkään julmaa sortoa ja epätasa-arvoa. Esimerkiksi lapsityö epäinhimillisen epäterveissä oloissa oli arkea Iso-Britanniassa läpi 1800-luvun. Teknologian hedelmät jaettiin tasa-arvoisemmin vasta paljon myöhemmin

Minäkään en vastusta tekoälyä teknologiana.Vastustan sen vastuutonta ja hallitsematonta hyökyä globaalissa taloudessa, joka on jo valmiiksi ekologisesti kestämätön, epätasa-arvoinen ja täynnä jännitteitä ja väkivaltaa. Tämä on resepti katastrofille.

Olemme ainakin vielä tilanteessa, jossa tekoälyn suunnan ja sen käytön päättävät ihmiset. Sitä valtaa on syytä käyttää, jos haluamme hyvän tulevaisuuden tekoälyn kanssa.

Mitä toimia hyvä tulevaisuus sitten edellyttää? 

Ainakin jotain tällaista: Eksistentiaalista riskiä on hallittava kattavalla, kansainvälisellä sääntelyllä. AI-agentteja vastuuttomasti kehittävien ja irti päästävien firmojen on jouduttava yhtä lailla käräjille kuin tietomurtoja tekevän ihmisenkin. Jokaisella pitää olla vahva oikeus omaan dataansa ja yksityisyyteen, kuluttajilla on oltava vaihtoehtoja. Sosiaaliturva on rakennettava perustulon varaan. Datatalouden ulkoishaitat on hinnoiteltava, ja yhteiskunnan kriittisten palveluiden kestettävä uudet kyberuhat. 

Providence kääntyy suomeksi kaitselmukseksi. En halua koneiden kaitsettavaksi, enkä varsinkaan koneiden, jotka omistaa lopulta kourallinen ahneita ihmisiä.

Atte Harjanne

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja ja ilmastotutkija.