Hyvä vero tuo rahaa ja ohjaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan

Velkajarru on pakottanut puolueet kertomaan julkisesti, miten ne aikovat julkista taloutta vahvistaa. Näin ainakin teoriassa, joskin tosiasiassa taso on ollut vaatimaton. Leikkauslistojen konkretia on jäänyt ylätasolle. Jotain osviittaa on saatu kuitenkin siitä, missä määrin puolueet ovat valmiita kattamaan sopeutusta veroilla, ja missä määrin menojen säästöillä.

Ekonomistit ja asiaan vakavasti suhtautuvat poliitikot ymmärtävät, että kumpaakin keinoa tarvitaan. On pöhköä jumittua sata-nolla -linjalle suuntaan tai toiseen, kuten kaikki veronkiristykset torpannut kokoomus. Toisessa ääripäässä vasemmistoliitto otti linjakseen esittää käytännössä pelkkiä veronkorotuksia. Vasemmistoliiton kunniaksi tosin mainittakoon, etteivät he edes itse pitäneet listaansa varsinaisesti realistisena ja yhdessä vaalikaudessa toteutettavaksi, vaan ottaisivat mieluummin lisää velkaa. 

Suomen kokonaisveroaste on kansainvälisesti korkea, ja sen huomattava nostaminen heikentäisi suhteellista asemaamme työn, yrittämisen ja ostovoiman näkökulmasta. Toisaalta koko potin hoitaminen leikkaamalla johtaisi karmeuksiin tilanteessa, jossa puolustukseen ja turvallisuuteen on välttämätöntä panostaa miljarditolkulla, ja jossa julkisen talouden menorakenteesta aivan valtava osa on yksinkertaisesti ikääntymisestä johtuvia sosiaaliturvan ja sosiaali- ja terveyspalveluiden menoja. 

Kokoomuksen täysi leikkauslinja muuttuu entistä päättömämmäksi, kun puolueen puheenjohtaja kertoo joka viikko uuden asian, josta ei ainakaan saa leikata. Maksussa olevat eläkkeet ja maakuntalennot ovat jo saaneet Orpon suojeluksen.

On oikeastaan ylipäätään vähän hassua ottaa jokin kiinteä suhdeluku verojen ja leikkausten sopeuttamislinjan lähtökohdaksi. Sisältö ratkaisee. Meillä kun on leikkauksia, jotka kannattaa tehdä joka tapauksessa: tärkeimpänä haitallisten, markkinoita vääristävien tukien karsiminen. Meillä on myös veroja tai veroluonteisia maksuja, joista on hyötyä, vaikkei fiskaalista tarvetta olisikaan. Esimerkiksi ruuhkamaksut ovat tehokas tapa hinnoitella kaupunkitilan käyttöä ja johtavat parempaan kaupunkiympäristöön. Niistä kerättävät rahat ovat mukava lisä, mutta eivät pääasiallinen syy maksujen keräämiseen.

Ympäristöhaittojen hinnoitteluun verotus on ylipäänsä mainio työkalu, oli kyse sitten luontohaitoista, melusta, ilmastopäästöistä tai ilmanlaadusta. Velkaantumisen taklaamisen näkökulmasta tällaisten verojen ongelma on kuitenkin se, että niiden tulojen oikeastaan toivotaan laskevan, kun ne kannustavat muuttamaan ihmisten ja yritysten toimintaa kestäväksi, vaikkapa vaihtamaan polttomoottorit sähköön. 

Tällaiset luonteeltaan väliaikaiset verotulotkin ovat silti avuksi nyt käsillä olevaan velkahaasteeseen. Yksi Suomen velkaantumisen juurisyistä on kehno tuottavuus- ja talouskasvukehitys finanssikriisin jälkeen. Jos – ja toivottavasti kun – saamme talouden parempaan vireeseen, auttaa se velkaantumiseen ainakin kahdella tavalla: velan suhde bruttokansantuotteeseen pienenee ja sama veroaste tuottaa enemmän verotuloja ansiotuloista ja yritystoiminnasta.

Fiksun verotuksen perinteinen mantra on, että kannattaa verottaa enemmän sitä, mitä haluaa vähemmän ja vähemmän sitä, mitä haluaa enemmän. Pelkillä haittaveroilla olisi kuitenkin vaikea kattaa hyvinvointivaltion rahoitustarvetta. Siksi kannattaa hyödyntää erityisesti veroja, joista on mahdollisimman vähän haittaa taloudelle ja ihmisten vapauksille. Kiinteistövero on tästä erinomainen esimerkki, jolla itse asiassa voi myös ohjata maankäyttöä tehokkaammaksi ja kestävämmäksi. Kiinteistövero on varallisuusvero, jota ei pääse helposti karkuun. 

Kiinteistövero maksetaan kunnalle, mutta kuntien veropohjan vahvistaminen auttaa myös valtiontaloutta. Sama pätee hyvinvointialueisiin, joille verotusoikeus antaisi samalla kannustimen taloudelliseen tehokkuuteen.

Työnteon verotus on pääsääntöisesti erityisen haitallista, joskin tulojen progressiivinen verotus on tapa tasata onnea ja huolehtia yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta Rawlsin hengessä. Tekoälyn ja koneellistumisen edetessä on myös erityisen tärkeää huolehtia, että työn verotus on riittävän matalaa suhteessa pääoman verotukseen. Muuten päädymme yhteiskuntaan, jossa ei palkita ahkeruudesta, vaan rikkaana olemisesta. 

Työn ja etenkin yritysten verotuksessa on huomioitava se, että toimimme kilpailluilla sisämarkkinoilla. Suomen kannattaa vastustaa epätervettä kansainvälistä verokilpailua, mutta emme voi jättää sitä huomiotta. Yritysten verotuksen pitäisi olla tasosta riippumatta mahdollisimman neutraalia. Nykyinen listaamattomien yritysten osinkoverotuksen huojennus on esimerkki vinoumasta, joka asettaa erilaiset yritykset eri asemaan. Se pitäisi korjata varsinkin, jos yhteisöveron alennusta ei peruuteta. Tämä on ollut myös talouspolitiikan arviointineuvoston kanta.

Velkajarrun yksi hyvä puoli ylipäänsä on, että se pakottaa huomioimaan tasapainoisesti verotulot siinä missä julkiset menotkin. Suomen verojärjestelmä kun on pullollaan erilaisia huojennuksia, palautuksia ja alennettuja verokantoja. Verohuojennuksilla tuetaan kaikenlaista fossiilienergian käytöstä kaukana töistä asumiseen, yleisesti ottaen kustannustehottomasti ja heikosti kohdentuen.

Velkajarru pakottaa pohtimaan verotusta sopeutuskeinona, joten näitä vinoumia ja aukkoja kannattaisi samalla järkeistää isolla kädellä. Jottei verokuorma kasva suhteettomasti, kannattaa osa laskennallisesti kasvaneista verotuloista kohdentaa sitten ihan vaan ansiotyö- tai arvonlisäveron alentamiseen tai tehokkaampiin tapoihin tukea ihmisiä. Tekoälyn kehityksen edessä perustulo näyttää yhä perustellummalta käytöltä verorahoille.

Hyvä vero tuo rahaa valtiolle ja ohjaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan. Veroihin kannattaakin suhtautua pragmaattisesti eikä maalata niistä mörköä kautta linjan. Velkaantuva Suomi ei kaipaa veromoukaria, mutta vielä vähemmän se kaipaa koko työkalupakin leimaamista pelkäksi moukariksi.