Pisa-tulokset velvoittavat arvioimaan S2-opetusta

Suomen laskevat Pisa-tulokset ovat poliitikoille kuin Harry Potterin Iseeviot-peili: se ei näytä totuutta vaan sen, mitä katsoja haluaa nähdä. Yksi näkee tulosten laskun syynä kännykät, toinen koulutusleikkaukset, kolmas inkluusion.

Jokainen löytää juuri sen syyn, jota on vaatinut koko vaalikauden korjattavaksi. Kukaan ei muuta mieltään, mikään ei korjaannu, ja sama kuvio toistuu seuraavan raportin saapuessa.

Erityisesti maahanmuuttajavastaisten poliitikkojen – kuten perussuomalaisten – peilistä katsoo joka kerta sama kuva: maahanmuuttajataustaiset lapset ovat aiheuttaneet Suomen tulosromahduksen. Niin tälläkin kertaa. Ministeriporrasta myöten annettiin ymmärtää, että maahanmuuttajalapset ovat syypäitä Suomen tuloslaskun jatkumiseen.

Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Sen olisi huomannut avaamalla raportin – jo pelkän sisällysluettelon lukeminen olisi riittänyt. Lukutaito heikkeni Suomessa suunnilleen saman verran kuin OECD-maissa keskimäärin. Suomen laskukäyrä on lähes täsmälleen samanlainen kuin esimerkiksi Japanin ja Etelä-Korean, joissa maahanmuutto on olematonta.

Maahanmuuttajien osaamisen lasku on Suomessa päinvastoin tasoittunut, kun taas suuri pudotus on tapahtunut kantaväestön kaikkein hyväosaisimpien joukossa.

Vaikka maahanmuuttajataustaiset oppilaat eivät selitä Suomen Pisa-tulosten laskua, heidän osaamisestaan pitäisi olla eniten huolissaan. He ovat jääneet osaamisessa jälkeen kantaväestöön kuuluvista koulutovereistaan niin kauan kuin asiaa on Suomessa mitattu, eikä kuilu ole liiemmin kaventunut. Pahimmillaan keskimääräiset osaamiserot voivat vastata jopa useaa kouluvuotta.

Jostain kumman syystä juuri Suomessa maahanmuuttajataustaisten lasten osaaminen on selvästi kantaväestöä heikompaa. Muissa OECD-maissa erot ovat selvästi pienempiä, vaikka maahanmuuttajien osuus on keskimäärin lähes kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Meillä on siis vähemmän vieraskielisiä ja silti huonommat tulokset. Määrästäkään ei ole kyse, vaikka maahanmuuttovastaisessa retoriikassa niin toistellaan. Jotakin meillä tehdään pahasti väärin, ja Pisa-tulosten Harry Potter -peiliin pitäisi uskaltaa katsoa totuutta etsien.

Syitä maahanmuuttajataustaisten oppilaiden suhteellisesti näin heikkoon menestykseen on varmasti monia, kuten aina. Kuitenkin yksi ero muihin maihin on silmiinpistävä: erillinen oppimäärä nimeltä suomi toisena kielenä – tuttavallisemmin S2. Suomen lähimmissä verrokkimaissa, kuten Norjassa, Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa, vastaava opetus on aikarajattua lisätukea kohti äidinkielen tasoista osaamista. Samoin on monessa muussakin maassa. Meillä se on puolestaan käytännössä vaatimustason madaltamista loppuelämäksi.

Pisa-testit eivät kuitenkaan tunne S2:ta tai matalampia suomen kielen osaamisvaatimuksia. Ne mittaavat kaikkia samalta viivalta, samalla kielellä ja samalla vaatimustasolla. Ja testitulokset saattavat hyvinkin paljastaa sen, minkä matalamman vaatimustason S2-arvosanat ovat vuosien ajan peittäneet alleen.

Mutta elämäkään ei mittaa osaamista tasoituksella. Työhakemusta, potilasohjetta tai vuokrasopimusta ei ole kirjoitettu kahdella vaatimustasolla. Pisa on monelle S2-nuorelle ensimmäinen mittari, joka kertoo todellisen osaamistason. Yhdeksän kouluvuoden jälkeen se tulee aivan liian myöhään.

Ja totuus on karu. S2-oppilas pärjää oman oppimääränsä vaatimustasolla, mutta ei sillä tasolla, jota muu koulunkäynti edellyttää. Valtakunnallisessa arvioinnissa lähes yhdeksän kymmenestä S2-oppilaasta yltää hyvälle tasolle S2-tunneilla. Esimerkiksi luonnontieteissä he eivät kuitenkaan enää pärjää, sillä tekstejä pitäisi pystyä ymmärtämään äidinkielen oppimäärän vaatimustasolla. Oppilas läpäisee siis S2-oppimääränsä kiitettävästi ja putoaa silti kärryiltä biologian, maantiedon tai fysiikan tunnilla. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden Pisa-tulokset kertovat täsmälleen samaa tarinaa.

Riittävä suomen kielen lukutaito ei nimittäin ole vain yhden oppiaineen asia. Sen varassa opiskellaan kaikkia muitakin aineita. Matematiikan sanallinen tehtävä luetaan ennen kuin se lasketaan, ja luonnontieteen koe mittaa usein yhtä paljon tekstin ymmärtämistä kuin luonnontieteen osaamista. Matala rima suomen kielen tunnilla ei jää vain tuolle tunnille.

S2 rakennettiin alun perin sillaksi. Sen piti kantaa vasta maahan tullut lapsi sen vaiheen yli, jossa suomen kielen taito ei vielä riitä koulunkäyntiin, ja päästää hänet sitten yleisopetukseen muiden rinnalle. Sillan toinen pää jäi kuitenkin rakentamatta, ja sillasta tuli parkkipaikka: sinne ajetaan ja sinne jäädään. Tuoreen tutkimuksen mukaan joka viidennen S2-oppilaan lukutaito riittäisi jo äidinkielen oppimäärään. Siirtoa ei silti tehdä, koska ulosajoramppia ei ole rakennettu.

Aivan liian usein S2-opetukseen ohjataan myös ihan vain sillä perusteella, mikä on oppilaan nimi tai väestörekisteriin merkitty äidinkieli. Olen itse hämmästyneenä todistanut lukuisia kertoja tilannetta, joissa Suomessa syntynyt ja kasvanut – ja suomea täysin sujuvasti lukenut, kirjoittanut ja puhunut – lapsi tai nuori on ollut aivan väärässä paikassa S2-tunnilla.

Suomi toimii S2-asiassa toisin kuin moni muu maa, ja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden tulokset ovat Suomessa selvästi muita maita heikommat. Nämä kaksi havaintoa on vihdoin asetettava rinnakkain. On selvitettävä kunnolla, missä määrin S2-oppimäärä selittää maahanmuuttajataustaisten oppilaiden poikkeuksellisen heikkoja tuloksia. Siihen tarvitaan mielipiteiden sijaan tutkimusta, jossa Suomea verrataan toisin valinneisiin maihin.

Jos selvitys vahvistaa sen, miltä tilanne tällä hetkellä näyttää, muutosten on oltava rajuja. Vaatimustason madaltaminen koko kouluajaksi ei ole pieni virhe, joka korjataan tuntikehystä säätämällä.

Kysymys ei ole siitä, pitäisikö maahanmuuttajataustaisilta lapsilta viedä tukea. Kysymys on siitä, onko heille annettu oikeanlaista tukea. Tuki, joka madaltaa vaatimuksia sen sijaan, että nostaisi osaamista, ei ole lahja. Se on karhunpalvelus sekä maahanmuuttajataustaiselle oppilaalle että koko maallemme.

Eva Tawasoli

Kirjoittaja on Vantaan alue- ja kaupunginvaltuutettu