Trending: anti-antiwoke

Eduskunnasta vetäytyvä Ben Zyskowicz muisteli Uuden Jutun haastattelussa taas kerran taistolaisuutta. Ymmärsin. Nuoruuden kokemukset pinttyvät mieleen.

Taistolaisuudesta on kuitenkin yli puoli vuosisataa. Sen ajan nuoret ovat eläkeläisiä, ja nykyiset syntyivät maailmaan, jossa Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Olen kauan ihmetellyt populistioikeiston kykyä nähdä mielikuvituskommunisteja sänkynsä alla. Heitä löytyy ilmastotutkijoista, kaupunkisuunnittelijoista ja ihmisistä, jotka haluaisivat saada palkallaan asunnon.

Totuuden jälkeisen ajan somevirroissa uhkakuvat ovat sitä klikattavampia, mitä hatarammin ne ovat olemassa. Mutta voisiko jo laittaa nämä pulinat pois?

Yhdysvaltain välivaaleissa demokraattien uuden sukupolven menestystä arvioitiin jo ennakkoon mustavalkoisella ja uuvuttavan pitkällä vasemmisto–oikeisto-janalla. Progressiiviset voittavat New Yorkissa, mutta koko maassa tarvitaan paljon harmaampia keskustalaisia. Harmaus ei kuitenkaan korvaa ehdokkaan tilannetajua tai ratkaisukykyä. Vaalivoitot lähtevät ihmisistä, joilla on omat tarpeensa ja odotuksensa. Entä jos niiden ymmärtäminen on tärkeämpää kuin ehdokkaan sijoittaminen janalle?

Hillary Clintonin epäsuosiota on selitetty monin tavoin. Uskottava tulkinta on, että hän näyttäytyi osana kvartaalidemokratiaa, joka ei ymmärtänyt tavallisten ihmisten ongelmia. Ei liian oikeistolaisena, vaan liian etäisenä.

Kamala Harris edusti monille samaa jatkuvuutta. Hän oli vastaus kysymykseen, jota aikuistuvat kannattajat eivät enää esittäneet.

Nuoremmalla sukupolvella on omat kysymyksensä. Miksi koulutus johtaa velkaantumiseen? Miksi työssäkäynti ei takaa kohtuullista toimeentuloa tai asuntoa? Miksi heidän pitäisi kantaa ilmastonmuutoksen seuraukset, kun sitä kiihdyttävät yrittävät vapautua vastuusta kieltämällä tieteen?

Nämä eivät ole lähtökohtaisesti vasemmistolaisia kysymyksiä. Ne ovat nuorten elämää koskevia kysymyksiä.

Sama koskee suurpääoman ja poliittisen vallan suhdetta. Markkinataloutta voi kannattaa ja silti kysyä, kenen etuja kaverikapitalismi palvelee. Miksi miljardöörien verohelpotusten väitetään yhä valuvan nuorten eduksi, vaikka teorian tyhjyys oli tiedossa jo ennen heidän syntymäänsä. Reaganin ja kommunistien aikaan.

Tasapuolisuusharhassa ajatellaan, että on maltillista antaa mahdollisimman vastakkaisille näkemyksille tasavertainen asema. Ikään kuin totuus löytyisi automaattisesti niiden puolivälistä. Mutta tosiasiat eivät jakaudu kannatuksen suhteessa, eivätkä varsinkaan retoristen viholliskuvien mukaan. 

Tutkittu tieto ei kerro, millainen yhteiskunta meidän pitäisi haluta. Se ei ratkaise puolestamme, miten kustannukset jaetaan tai mitä tavoitteita pidetään tärkeimpinä. Juuri nämä ovat poliittisia valintoja. Mutta politiikan pitäisi alkaa yhteisestä todellisuudesta. Ei neuvottelusta, saako todellisuus ylipäätään olla olemassa.

Ostin hiljattain T-paidan, jossa lukee Radicalized by Basic Decency. Ennen T-paidat julistivat valmiita aatteita. Minä ostin paidan aatteesta, jota ei vielä ole. Kutsun sitä radikaaliksi kunnollisuudeksi, radical decencyksi. Se ei vaadi vasemmistolaisuutta, oikeistolaisuutta eikä sentrismiä. Se vaatii, että ihmiset kohtelevat toisiaan kunnollisesti, ottavat heidän ongelmansa vakavasti ja perustelevat väitteensä tosiasioilla.

Siihen kuuluu myös reality check. Kunnollisuus ilman totuudellisuutta jää helposti pelkiksi hyviksi käytöstavoiksi. Radikaalia tässä on oikeastaan vain se, kuinka kauas tavallisesta kunnollisuudesta poliittinen keskustelu ehti ajautua.

Tämä on nyt trendaavan anti-antiwoken kiinnostavin mahdollisuus. Se ei edellytä, että olisi koskaan ollut woke. Ihminen voi kannattaa markkinataloutta, arvostaa perinteitä ja vierastaa inklusiivisuusohjelmia, mutta silti torjua kulttuurisodan, jossa jokainen epämieluisa tosiasia muuttuu ideologiseksi hyökkäykseksi ja törkyvyöryksi somessa.

Ruostekylän vihaisen nuorukaisen ei tarvitse taivaltaa kauas ideologisilla janoilla. Riittää, ettei hän enää hyväksy sen enempää museoituja sotahuutoja kuin röyhkeää uuskieltä.

Anti-antiwoke ei tarvitse uutta identiteettiä eikä uutta vihollisluetteloa. Ehkä kiinnostavinta ei olekaan, kuinka moni vaihtoi puolta, vaan kuinka moni huomasi ettei puolta tarvitse valita.

Välivaalit tarjosivat vielä herkullisen loppunäytöksen. Hallinto oli käynyt sotaa DEI-ohjelmia ja niiden väitettyä epäpätevyyden suosimista vastaan. Äänestäjät puolestaan valitsivat mustia naisia historiallisen merkittäviin tehtäviin. Keisha Lance Bottomsista tuli ensimmäinen osavaltion kuvernööriksi valittu musta nainen. Juliana Strattonin myötä senaatissa istuu nyt kolme mustaa naista.

Gavin Newsomin jakaman viestin ironia oli osuva: kun mustia naisia ei enää voinut selittää DEI-rekrytoinneiksi, äänestäjät palkkasivat heidät itse. Lopussa kiitettiin mustia naisia heidän panoksestaan Amerikan hyväksi. Siinä on enemmän amerikkalaisuutta kuin vuosikymmenen identiteettisodassa yhteensä.

USA:n rakentaneet ihmiset tulivat eri puolilta maailmaa, toivat erilaisia taitoja ja ajatuksia ja loivat yhdessä uutta. Monimuotoisuus ei ole amerikkalaisuudessa häiriö.

Tulijoiden maa se on parhaimmillaankin ollut.

Markus Wasara

Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.