Kansallisoopperan Figaron häät on ilo silmälle ja korvalle
Anna Kelon ohjaus pysyy uskollisena epookille: Erika Turusen puvut ja Jani Uljaan lavastus ovat komeaa katsottavaa. Naiset loistavat laulajistossa kirkkaammin kuin miehet. Piristävät kolme tuntia vievät ajatukset sopivasti pois muusta.
Tuulikki Närhinsalo
Anna Kelon ohjaama W.A. Mozartin ooppera Figaron häät sopii aivan kaikille ja erityisesti niille, jotka vieroksuvat epookista irrotettuja moderneja ohjauksia.
Pierre Beaumarchaisin näytelmä, johon ooppera perustuu, syntyi vain vähän ennen Ranskan vallankumousta ja aiheutti kohun satiirisella yhteiskuntakritiikillään.
Oopperan hilpeä alkusoitto on loistava soiva logo teokselle. Siinä kuuluu se riehakkaaksi yltyvä nopeiden tapahtumien ketju, jossa kolmen pariskunnan ja yhden hormonihöyryissään kiehuvan hovipojan kohtalot kietoutuvat toisiinsa aiheuttaen väärinkäsitysten, pettymysten, kiukun, koston ja vahingonilon vyöryn.
Anna Kelon ohjaama esitys on kyllin vauhdikas ja visuaalisesti kauniisti kiinni epookissa, raikkaasti maustettuna. Erika Turusen puvustustaide on luonut silmää hivelevän kauniita, näyttäviä asuja, joissa kangasta ei ole säästetty. Jani Uljaan lavastus on komea ja sopivan tyylitellysti realistinen: huoneet ovat huoneita, kalusteet kalusteita. Tumma, sinisen ja vihreän sävyttämä väriskaala ihastuttaa.
Kreivi Almaviva on Don Giovannin etäinen sielunsukulainen, vaimoonsa kyllästynyt kunnon häntäheikki. Kreivitär, Rosina nimeltään, räytyy miehensä rakkautta ja läheisyyttä kaivatessaan. Alastomana hänen vuoteestaan nouseva sorea nuorukainen tarjoaa lämmintä vierihoitoa.
Parturi ja yleismies Figaro, kreivin alamainen, on kunnon anarkisti, joka uskaltaa nousta isäntäänsä vastaan ja onnistuu nolaamaan tämän. Figaro on valmistautumassa hääjuhlaan kreivittären hovineidon Susannan kanssa.
Kreivi on luopunut inhotusta ensi yön oikeudestaan, mutta haluaa nyt palauttaa sen himoamansa Susannan kohdalla ja tekee parhaansa estääkseen häät. Hovipoika Cherubino höyryää murrosikähormoneissaan joka naisen perään, säädystä piittaamatta.
Tohtori Bartoloa nyppii, että kreivi, Figaron avustamana, vei häneltä aikanaan Rosinan kreivittärekseen. Bartolo aikoi itse naida tytön, holhottinsa – tämä tarina kerrotaan Pierre Beaumarchaisin toiseen näytelmään perustuvassa, Gioacchino Rossinin säveltämässä oopperassa Sevillan parturi. Bartolo liikuskelee Almavivan hovissa seurassaan entinen taloudenhoitajansa Marcellina.
Figaro on Marcellinalle velkaa ja on luvannut naida tämän, ellei saa velkaa maksetuksi. Kreivi riemuitsee: Susanna jäisi hänen saalistettavakseen. Mutta käykin ilmi, että Figaro on Bartolon ja Marcellinan muinaisen muhinoinnin hedelmä, joka oli ryöstetty vauvana. Käteen tatuoitu kuvio todistaa hänen syntyperänsä. Kreivi raivostuu, Susanna ja Figaro riemastuvat. Monenmoista mutkaa on vielä matkassa ennen loppua. Soppaa on ollut osaltaan hämmentämässä lipevä laulunopettaja Don Basilio, juorukello ja salakuuntelija.
Kaksoishäissä toisensa saavat vihdoin Figaro ja Susanna, myös Bartolo ja Marcellina. Cherubinokin päässee lopussa maaliin alustalaistytön, Barbarinan, kanssa.
Näkymältään kuvankauniissa loppukohtauksessa ollaan yömyöhällä palatsin puistossa, jossa ihmiset hiippailevat etsiessään toisiaan ja erehtyessään heistä. Kreivi kiehnää Susannaksi luulemansa naisen kanssa ja pujottaa pimeässä sormuksen – oman vaimonsa sormeen. Tulisoihdut leimuavat, suihkukaivo solisee, ja sinne joutuvat sekä kreivi että Figaro selvitellessään välejään.
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Tässä ohjauksessa annetaan ymmärtää, että kreivi pyytää anteeksi tosissaan. Musiikki soi jaloa lempeyttä ja anteeksiantoa. Jossain toisessa ohjauksessa kreivin ”korvat heiluvat”, ja kiilto silmissä jatkuu.
Tapahtumien sekamelskan Mozart on säveltänyt musiikiksi, jossa ei sekamelskaa kuulu, mutta juonen salamannopeat käänteet kyllä. Kreivittären ja Susannan suloiset aariat pysäyttävät musiikin vauhdin laveassa kauneudessaan. Silja Aallon putipuhtaana säteilevä ääni ja olemuksen ryhdikkyys tekevät hänestä ihanteellisen kreivittären. Myös Iris Candelaria loistaa; raikas tyttömäisyys äänessä ja hahmossa on aitoa, nokkelaa ja Figarolleen ehdottoman uskollista Susannaa, joka vetää kreiviä nenästä kerta toisensa jälkeen. Elli Vallinoja on mainiosti laulava Cherubino, joka ei aikaile kaataa toivorikkaasti yhtäkään kohdalle osuvaa naista. Hannakaisa Nyrönen ihastuttaa oivaltavana Marcellina-matamina ja komealla laulullaan. Hänen ja Susannan nokitteluduetto on vinkeä herkkupala, samoin duetto, jossa Susanna tekoflirttailee kreivin kanssa. Miten Mozart osasikaan kujeilla musiikillisesti!
Naiset loistavat kirkkaammin kuin miehet. Bassobaritoni Georg Festl tekee jotenkin karhealla äänellään kyllä sympaattisen Figaron, joka – luullessaan Susannan vielä häiden jälkeen pettävän häntä kreivin kanssa – hehkuttaa raivoissaan avointa naisvihaa: ”Nyt auki silmät omat, oi miehet huolettomat, ja tarkatkaatte naisia, nuo että tunnette…” Näin laulettiin 1950-luvulla, kun kaikki oopperat esitettiin suomeksi. Bartolo Jyrki Korhonen on vanha kettu roolissaan. Kreivi, Vincenzo Nizzardo, on ääneltään sympaattinen ja muutenkin oikea mies oikeassa roolissa. Nicholas Söderlundin puutarhuri Antonio on juuri oikealla lailla toisten pompottelema juoppo pölvästi ja tekee taitavasti karaktääriä myös äänellään. Akseli Ferrand on Basiliona hauska ketku.
Figaron häät on nerokas ensemblekohtausten kavalkadi, jota yksittäiset aariat rytmittävät: duetot, tertsetot ja kvartetot kasvavat tapahtumien edetessä kvintetoksi, sekstetoksi ja septetoksi, kunnes lopussa koko yksitoistapäinen solistijoukko on riemuitsemassa ihmissuhdesolmujen aukeamista. Kreivi saa anteeksi – ainakin seuraavaan harharetkeensä saakka. Figaro ja Susanna pääsevät vihdoin epäluuloista vapaana iloitsemaan toisistaan, samoin Figaron isäpapaksi ja mammaksi yllättäen paljastuneet Bartolo ja Marcellina.
Kansallisoopperan orkesteri loistaa jälleen, ja kuoro ihastuttaa kauniisti soivassa vähäisessä osuudessaan. Kapellimestari James Sherlockin tempot olivat näkemässäni esityksessä välillä oudon hitaat, jolloin mozartmainen kepeys oli vaarassa hälvetä – ehkäpä juuri siitä syystä aiheutui muutama rytminen epätarkkuus orkesterimontun ja lavatapahtumien välillä.
Figaron häät on Kansallisoopperan tarjoama erinomainen piristysruiske kaamosmasennukseen. Se vapauttaa kolmeksi tunniksi ajattelemasta poliittisen päätöksenteon idioottimaisuutta ja maailman kurjuutta.
W.A. Mozart: Figaron häät, kapellimestari James Sherlock, ohjaus Anna Kelo, Lavastussuunnittelu Jani Uljas, Valosuunnittelu ja projisoinnit Mikki Kunttu, koreografia Riikka Räsänen. Rooleissa mm. Vincenzo Nizzardo, Silja Aalto, Georg Festl, Iris Candelaria, Elli Vallinoja, Jyrki Korhonen, Hannakaisa Nyrönen. Esitys Suomen kansallisoopperassa 24.10.2026.
Seuraavat esitykset ke 4.11., pe 6.11., ke 11.11., pe 13.11., ti 17.11., pe 20.11. ja pe 27.11.
