Erämaavaellus suomalaisen luonnonsuojelun juurille
Pauli Välimäen Ensimmäiset luonnonsuojelijat seuraa, miten luonnosta tuli Suomessa myös suojelun kohde. Matka kulkee A. E. Nordenskiöldin 1880-luvun aloitteesta kansallispuistojen vaiheikkaaseen syntyyn ja Linkolan sukupolveen. Ohittamaton teos luonnosta kiinnostuneelle, arvioi Jaakko Stenhäll.
Aina toisinaan vastaan tulee kirjoja, joiden kohdalla ymmärtää, että nyt on tehty vaivoja säästämättä kulttuuriteko. Yksi tällainen teos on vihreissä alkuajoista asti vaikuttaneen Pauli Välimäen yli 400-sivuinen Ensimmäiset luonnonsuojelijat. Välimäen kirjan kohteena on aiemmin vähälle kokonaistarkastelulle jäänyt historian sivuvirta: se, miten luonnosta tuli suomalaistenkin mielissä hyödyntämisen lisäksi suojelukohde.
Heti kirjan alussa on 2020-luvun luontoaiheiseen kirjallisuuteen perehtyneelle jotain tuttua. Vuonna 1880 sankarimaiselta tutkimusmatkaltaan Suomeen palannut A. E. Nordenskiöld tuo mukanaan Iida Turpeisen Elollisistakin tutun stellerinmerilehmän luurangon museoitavaksi. Nordenskiöld toteaa samoihin aikoihin kirjoitetussa artikkelissaan yksikantaan, että Suomessakin olisi luonnonsuojelutyö saatava alulle. Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa melkein 150 vuoden takaa puhuttelee nykyaikaa:
“Jos nykyisin maksetaan miljoonia muinaisten mestarien maalauksista tai marmoriveistoksista, niin mitä ollaankaan vuosisadan perästä halukkaat maksamaan isänmaan todellisesta kuvasta, joka näyttää moinen se oli muinoin, kun peltomaa vielä oli vähäalainen, kun vielä oli olemassa viljelemättömiä rantoja ja metsiä, joihin kirves ei ollut koskenut.”
Nordenskiöldin ajatus ei heti pääse täytäntöön, vaan painuu yli kymmeneksi vuodeksi taka-alalle. Suuriruhtinaskunnassa oli muita kiireitä, ja suomalainen luonnonsuojeluliike etenee pienin askelin vasta 1890-luvulta alkaen. Välimäki kuvaa nämä askeleet huolellisesti ja mielenkiintoisesti. Samalla tuodaan esiin se, että luonnonsuojelu oli alkuvaiheissaan erityisesti eri aloille laajentuvan yliopistoväen ja toisaalta metsänhoitajien harrastuneisuutta – heillä kun oli niin tietoa, tarmoa kuin verkostojakin.
Kepu pettää aina
Kansallispuistojen hidas kypsyttely vuosikymmenten ajan kohtasi haasteensa, ja tätä kirjassa kuvataan myös antaumuksella. Lukijaa alkaa jännittää, joko vihdoinkin sisällissodan kuohuista selvittyä Suomessakin saataisiin ilmeisimmät kansallispuistot perustettua?
Eduskunnassa enemmistö riittää, mutta silloisen maalaisliiton konservatiivisemmat voimat eivät jää toimettomiksi: presidentti Relander jättää lain korkeimman oikeuden lausunnon nojalla vahvistamatta. Suomi saa odottaa ensimmäisiä kansallispuistojaan vielä kymmenen vuotta.
Myös kansallispuistojen ja luonnonsuojelun edistäjillä riittää kärsivällisyyttä asian edistämiseen. Kirjassa monipuolisesti käsitelty luonnonsuojelun "harmaa eminenssi", Metsähallituksen pääjohtaja ja 1930-luvun punamultahallituksen pääministeri A.K. Cajander vei asian lopulta maaliin.
Suur-Suomen luontounelmat ja tappiot
Kauaa ei saatu saavutuksista nauttia. Kun vuonna 1938 kansallispuistot saatiin viimein perustettua, joutuivat ne heti toisen maailmansodan pyörteisiin. Esimerkiksi Petsamon linnustoltaan rikkaat Heinäsaaret, jotka oli vaivoin saatu suojeltua, jäivät rajan toiselle puolelle.
Oma asiansa on sekin, että myös suuremmat visiot vaikkapa Itä-Karjalan suojelualueista jäivät saavuttamatta. Suomalaisen luonnonsuojelun kantaisät, kuten Itä-Karjalasta kalevalaiset maisemat löytänyt Reino Kalliola, eivät olleet hekään immuuneja Suur-Suomen näkymille.
Kohti ympäristönsuojelua
Sodan jälkeen kirjassa nousee esille uusi luonnonsuojelijasukupolvi. Kuten Välimäki tyylikkäästi kuvailee, suomalainen kehitys kulki kansainvälisiä latuja. Siinä missä Rachel Carsonin klassikkokirja Hiljainen kevät nosti ympäristömyrkkyjen aiheuttamat lintutuhot kansainvälisesti esiin, oli Suomessa samalla asialla muuan Pentti Linkola. Luonnon- ja ympäristönsuojelun soihtu siirtyi jälleen uudelle sukupolvelle.
Ja tähän kirjan suuri tarina ensimmäisistä luonnonsuojelijoista luontevasti päättyy. 1980-luvulla UKK-kansallispuistoa perustettaessa liikkeellä olivat jo isommat voimat, ja kun kansalliseksi symboliksi kohonnut Kekkonen lupautuu nimensä kansallispuistolle antamaan, ei kukaan enää kehtaa kieltäytyä. Luonnonsuojelu osaa olla ajoittain ovelaakin.
Mies tuntureilla
Lopuksi sananen vielä kirjasta itsessään, historian ohessa. Ensinnäkin kirjalle on ansioksi, että niin sukupuoli- kuin luokkakysymykset saavat näkyä – tai ennemmin: niiden edustajat olla näkymättä.
Naisia nimittäin ensimmäisten luonnonsuojelijoiden joukosta ei löydy: ylimmät opinnot kun oli varattu miehille, samoin kuin tästä riippuvat tieteelliset urat.
Toisen mielenkiintoisen tason kirjalle tuovat Välimäen itsensä kuvailemat tarinat Suomen nykyisistä kansallispuistoista, joissa hän 2020-luvulla kulkee eri tienraivaajien jalanjäljissä. Lapissa vaeltavaa kirjailijaa tulevat vastaan monenlaiset kansallispuistoissa vierailevat ja työskentelevät ihmiset, jotka vielä näinäkin aikoina nauttivat A.E. Nordenskjöldin ja muiden tienraivaajien ideoista ja siitä seuranneesta työstä.
Ohittamaton teos suomalaisesta luonnosta kiinnostuneelle.
Jaakko Stenhäll
Välimäki, Pauli: Ensimmäiset luonnonsuojelijat. 413 sivua, Warelia 2026.
