Elämme maahanmuuttajavainon aikaa

Johanna Kohvakka

Ihmiskunnan historiassa on ollut aikakausia, jolloin tiettyjä ihmisryhmiä kohdellaan järjestelmällisesti epäoikeudenmukaisesti syntyperänsä vuoksi. Elämme jälleen tällaisessa ajassa. Maahanmuuttajiin kohdistuva vaino on yhä ilmeisempää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa – ja myös Suomessa.

Yhdysvalloissa Donald Trumpin hallinto on tehnyt siirtolaisista yhden politiikkansa keskeisistä viholliskuvista. Maahanmuuttovalvontaa on laajennettu, pidätyksiä ja karkotuksia lisätty, ja ratsioiden yhteydessä ihmisiä on pysäytetty oletetun etnisen taustansa, kielensä ja oleskelupaikkansa perusteella. Yhdysvaltain maahanmuutto- ja tullivirasto ICE käyttää Palantirin tietojärjestelmiä maahanmuuttajien paikantamiseen ja massakarkotusten toteuttamiseen.

Liittovaltion maahanmuuttoviranomaisten voimankäyttö on johtanut myös kuolemiin. Viime tammikuussa ICE-agentti ampui Minneapolisissa autossaan olleen Renee Nicole Goodin. Myöhemmin rajavartiolaitoksen agentti ampui samassa kaupungissa sairaanhoitaja Alex Prettin. Sivullisten videot olivat ristiriidassa liittovaltion väitteen kanssa, jonka mukaan Pretti olisi lähestynyt agentteja ase kädessään. ICE:n ja rajavartiolaitoksen agentit ampuivat yhteensä 13 ihmistä syyskuun 2025 ja helmikuun 2026 välillä.

Ongelmat eivät rajoitu kadulla toteutettaviin operaatioihin. ICE:n säilöönottokeskuksissa kuoli viime vuonna yhteensä 31 ihmistä, ja vuoden 2026 viiden ensimmäisen kuukauden aikana kuolemia oli jo 18. Tarkastuksissa, oikeusjutuissa ja selvityksissä on kuvattu säilöönottokeskusten puutteellista terveydenhuoltoa, ylitäyttöä, epäinhimillisiä oloja, mielivaltaista eristämistä, riittämätöntä tai pilaantunutta ruokaa sekä vartijoiden väkivaltaa.

Äärioikeiston ja kristillisen nationalismin liitto rakentaa Yhdysvaltoihin valtiota, jossa ihmisten oikeudet riippuvat yhä selvemmin heidän syntyperästään, sukupuolestaan ja asemastaan.

Yhdysvalloissa, Euroopan unionissa ja Suomessa rakennetaan järjestelmiä, joiden yhteinen lähtökohta on pitää tiettyjä ihmisiä mahdollisimman kaukana yhteiskunnasta – tai poistaa heidät sieltä, jos he ovat sinne jo päässeet.

Rajoilla ei enää ainoastaan määritetä, kuka saa tulla maahan. Niillä myös erotellaan yhä selvemmin ne, joiden oikeuksia valtio katsoo velvollisuudekseen suojella, ja ne, joiden oikeuksista se on valmis tinkimään.

Karkotuksia ulkoistetaan valtioihin, joihin ihmisillä ei ole yhteyttä

Trumpin hallinto on siirtänyt maahanmuuttajia myös Yhdysvaltojen ulkopuolella sijaitseviin pidätys- ja palautuskeskuksiin. Maahanmuuttajia on viety Yhdysvaltain Guantánamon tukikohtaan Kuubaan sekä karkotettu kolmansiin valtioihin, joista he eivät ole kotoisin ja joihin heillä ei välttämättä ole minkäänlaista henkilökohtaista yhteyttä.

Maaliskuussa 2025 lähes 240 venezuelalaista kuljetettiin El Salvadorin CECOT-vankilaan. Heidät suljettiin yhteen maailman ankarimmista vankiloista ilman tavanomaista mahdollisuutta riitauttaa väitteitä, joiden perusteella heidät oli luokiteltu jengien jäseniksi. Heidät eristettiin kuukausiksi asianajajistaan, omaisistaan ja muusta ulkomaailmasta. Osa miehistä on kertonut joutuneensa pahoinpitelyn, kidutuksen, seksuaalisen väkivallan ja lääkinnällisen hoidon laiminlyöntien kohteeksi.

Ihmisiä karkotetaan Yhdysvalloista ainakin myös Etelä-Sudaniin, Eswatiniin, Päiväntasaajan Guineaan ja Keski-Afrikan tasavaltaan. Karkotukset ovat nyt muuttuneet joksikin muuksi kuin palauttamiseksi ihmisen kotimaahan. Niistä on tullut ihmisten siirtämistä valtioiden välillä sillä perusteella, mikä maa suostuu ottamaan heidät vastaan, ja millainen poliittinen tai taloudellinen sopimus vastaanottamisesta voidaan tehdä.

Kyse on käytännössä järjestelmästä, jossa ihminen voidaan siirtää pois valtion alueelta ja samalla kauemmas oikeusavusta, läheisistään, tiedotusvälineistä ja julkisesta valvonnasta. Samalla lähettävän valtion vastuu hänen turvallisuudestaan ja kohtelustaan hämärtyy, kun valvonta ja käytännön määräysvalta siirtyvät vastaanottavalle valtiolle.

Euroopan unioni seuraa Yhdysvaltojen viitoittamaa tietä

Euroopan unioni on nyt valitsemassa samansuuntaisen tien. EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti saavuttivat kesäkuun alussa poliittisen yhteisymmärryksen uudesta palautusasetuksesta. Sen on määrä mahdollistaa niin sanottujen palautuskeskusten perustaminen unionin ulkopuolisiin valtioihin. Keskuksiin voitaisiin siirtää ihmisiä, joita koskee lopullinen päätös poistua EU:n alueelta.

Keskukseen siirrettävällä ihmisellä ei tarvitsisi olla todellista yhteyttä valtioon, johon hänet lähetetään. Riittäisi, että jäsenvaltio tai EU olisi tehnyt vastaanottavan maan kanssa sopimuksen.

EU mahdollistaisi näin vastuun siirtämisen ihmisten säilöönotosta ja kohtelusta valtioille, joiden oikeusjärjestelmiin, viranomaisiin tai ihmisoikeustilanteeseen unionilla on rajallinen vaikutusvalta. Samalla valvonnan ketju pitenisi ja vastuu hämärtyisi. Oikeudenloukkauksen tapahtuessa jäsenvaltio voisi osoittaa vastaanottavaa valtiota ja vastaanottava valtio EU:n kanssa tehtyä sopimusta.

Euroopan ihmisoikeusjärjestelmä perustuu ajatukseen, ettei valtio voi vapautua velvollisuuksistaan vain siirtämällä ihmisen oman alueensa ulkopuolelle. Käytännössä juuri tätä nykyinen ulkoistamispolitiikka yrittää tehdä: siirtää ihmiset paikkaan, jossa heidän oikeutensa näkyvät vähemmän ja niiden puolustaminen on vaikeampaa.

Italian Albaniaan rakentamat keskukset ovat jo osoittaneet, kuinka ongelmallinen malli on. Niitä on jouduttu muuttamaan alkuperäisestä tarkoituksestaan oikeudellisten esteiden vuoksi. Tästä huolimatta niitä esitellään mallina koko Euroopan palautuspolitiikalle.

EU perustelee uudistusta sillä, että vain 28 prosenttia palautuspäätöksen saaneista poistuu unionin alueelta. Ongelma on todellinen. Kaikkien lainvoimaisten päätösten on perustuttava siihen, että niillä on merkitystä. Oikeusvaltion vastaus hallinnollisen järjestelmän tehottomuuteen ei voi olla oikeusturvasta tinkiminen.

Myös Suomessa oikeudellista asemaa heikennetään askel askelelta

Myös Suomessa maahanmuuttajien oikeudellista asemaa on heikennetty useilla peräkkäisillä päätöksillä. Maahanmuuttovirasto teki vuonna 2025 noin 2 800 karkottamispäätöstä, 41 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Lisäksi se teki noin 3 100 käännyttämispäätöstä Suomessa ilman oleskelulupaa olleille. Päätös ei ole sama asia kuin toteutunut maastapoistaminen, mutta myös poliisin toteuttamien poistojen määrä on kasvanut.

Helsingin poliisi poisti vuonna 2025 maasta 962 ihmistä, yli puolet enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Kasvua selittivät poliisin mukaan organisaatiomuutokset, valvonnan lisääminen ja maastapoistamiseen osoitetut voimavarat. Palautusten nopeuttaminen on ollut hallituksen tietoinen poliittinen tavoite.

Karkotuksia perustellaan usein rikollisuuden torjumisella. Rikostilastot eivät kuitenkaan muodosta yksinkertaista kertomusta, jossa syntyperä tai ihonväri selittäisi rikollisuutta. Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein, että rikollisuuden riskiin vaikuttavat muun muassa ikä, sukupuoli, köyhyys, koulutustaso, työttömyys, osattomuus ja muu kasautuva huono-osaisuus. Kun ryhmien demografisia ja sosioekonomisia eroja otetaan huomioon, monet rikollisuudessa havaitut erot pienenevät, vaikka ne eivät kokonaan katoakaan.

Kaikki maasta poistetut eivät myöskään ole rikoksiin syyllistyneitä. Vuoden 2025 alkupuolella noin 40 prosenttia Helsingin poliisin poistamista ihmisistä poistettiin muun kuin rikokseen perustuvan lainvoimaisen päätöksen nojalla. Maasta poistettujen EU-kansalaisten suurimmat ryhmät olivat virolaiset ja romanialaiset.

Tästä huolimatta maahanmuuttoa käsitellään julkisessa keskustelussa yhä useammin lähes yksinomaan turvallisuusongelmana. Rikoksiin syyllistyneet yksilöt nostetaan edustamaan laajoja ja keskenään hyvin erilaisia ihmisryhmiä. Siitä seuraa, että maahanmuuttajan oikeudellinen asema alkaa julkisessa keskustelussa näyttää itsessään epäilyttävältä.

Maastapoistamisen seuraukset voivat olla yksilötasolla raskaita. Karkotettujen joukossa on myös Suomessa syntyneitä tai täällä lähes koko elämänsä viettäneitä ihmisiä, joilla ei ole todellista yhteyttä valtioon, johon heidät lähetetään. Pitkittynyt syrjintä, toistuva huonouden, epätoivotuksi tulemisen ja pelon kokemus voivat myös ajaa yksilön radikalisoitumaan – ei vain uskonnollisesti, vaan myös yhteiskunnallisesti. Tästä ei automaattisesti seuraa, että karkottaminen johtaisi väkivaltaan, mutta turvallisuuspolitiikassa on arvioitava myös päätösten pitkäaikaisia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia. Käännytykset eivät siis välttämättä lisää turvallisuutta, vaan ne voivat myös kylvää levottomuutta.

Maahanmuuttajiin kohdistuvat tiukennukset Suomessa eivät rajoitu karkottamiseen. Suomen kansalaisuuden saamiseen vaadittava asumisaika on pidennetty pääsääntöisesti viidestä kahdeksaan vuoteen. Kansalaisuuden toimeentulo- ja nuhteettomuusehtoja on kiristetty. Pysyvän oleskeluluvan vaatimus nousi vuoden 2026 alussa pääsääntöisesti neljästä kuuteen vuoteen, ja luvan saamista sidottiin entistä tiukemmin kielitaitoon ja työhistoriaan.

Myös perheenyhdistämistä on vaikeutettu. Puolisoille asetettiin lähtökohtaisesti 21 vuoden vähimmäisikä, ja kansainvälistä suojelua saaneelta voidaan tietyissä tilanteissa edellyttää kahden vuoden asumista Suomessa ennen perheen yhdistämistä.

Näitä ratkaisuja käsitellään hallinnollisina ehtoina. Ihmisen elämässä ne tarkoittavat vuosia jatkuvaa epävarmuutta, eroa puolisosta ja lapsista sekä sitä, että oikeus pysyvään asemaan riippuu aikaisempaa enemmän terveydestä, työmarkkinoista, toimeentulosta ja kyvystä täyttää kielitaito- ja työhistoriavaatimukset. Sairaus, vamma tai muu vaikea elämäntilanne voi käytännössä vaikeuttaa näiden ehtojen täyttämistä.

Vainon merkit on tunnistettava

Maahanmuuttopolitiikan koventamista puolustetaan usein sillä, että nykyisiä toimia ei voi verrata historian äärimmäisiin vainoihin, kuten juutalaisvainoihin. Tämä on totta. EU:n palautuskeskukset eivät ole natsien keskitysleirejä, eikä nykyistä eurooppalaista maahanmuuttopolitiikkaa pidä rinnastaa holokaustiin.

Historiaa ei silti pidä käyttää tekosyynä olla tunnistamatta toimintatapoja, joista oikeuksien mureneminen alkaa.

Kaikki viisi erityisesti juutalaisten järjestelmälliseen joukkomurhaan rakennettua tuhoamiskeskusta sijaitsivat miehitetyssä Puolassa. Leirien sijoittaminen itään palveli monia natsihallinnon logistisia, väestöllisiä ja poliittisia tavoitteita. Samalla joukkomurha voitiin toteuttaa kaukana Saksan väestön jokapäiväisestä arjesta. Etäisyys ei poistanut valtion vastuuta, mutta se helpotti väkivallan organisointia, salaamista ja psykologista erottamista muusta yhteiskunnasta.

Tästä historiasta voidaan tehdä rajattu mutta tärkeä johtopäätös: vallankäyttö muuttuu vaarallisemmaksi, kun valtio siirtää ei-toivottuina pitämänsä ihmiset alueille, joilla julkisuus, oikeusapu ja riippumaton valvonta ovat heikompia.

Vertailun tarkoitus ei ole väittää, että historiallisesti täysin erilaiset järjestelmät olisivat moraalisesti tai toiminnallisesti samoja. Tarkoitus on kysyä, miksi demokraattiset valtiotkin haluavat yhä uudelleen viedä suljetut laitokset, pidätetyt ihmiset ja vaikeat oikeusturvakysymykset mahdollisimman kauas kansalaistensa katseesta.

Guantánamo, El Salvadorin CECOT, kolmansiin Afrikan valtioihin tehdyt karkotukset ja EU:n suunnittelemat palautuskeskukset eivät ole sama asia. Niitä yhdistää kuitenkin ulkoistamisen logiikka. Ihmiset siirretään pois alueelta, jolla heillä olisi parhaat mahdollisuudet saada oikeusapua, vedota tuomioistuimiin ja saattaa kohtelunsa julkiseen tarkasteluun.

Historia osoittaa myös, etteivät järjestelmälliset vainot ala äärimmäisimmästä lopputuloksestaan. Niitä edeltävät ihmisten luokittelu, viholliskuvien rakentaminen, oikeuksien asteittainen eriyttäminen ja ajatus siitä, että tietyn ryhmän kohdalla tavanomaisia oikeusturvan vaatimuksia voidaan madaltaa.

Vainosta on puhuttava silloin, kun se tapahtuu

Asioiden nimeämisellä on merkitystä. Vainosta puhutaan usein kiistattomasti vain jälkikäteen, kun historioitsijat ovat koonneet yksittäisistä laeista, karkotuksista, väkivallanteoista ja oikeuksien menetyksistä yhden kokonaisuuden. Tapahtumahetkellä jokainen uusi toimi voidaan vielä esittää poikkeuksena, hallinnollisena uudistuksena tai turvallisuuden välttämättömänä vaatimuksena.

Natsien juutalaisvastainen politiikka tunnistettiin jo omana aikanaan antisemitismiksi ja syrjinnäksi. Sen koko päämäärää ja laajuutta ei kuitenkaan vielä tunnettu. Natsihallinto käytti karkotuksista ja joukkomurhasta peittäviä hallinnollisia ilmaisuja, kuten ”uudelleensijoittamista”, ja se pyrki salaamaan sen, mitä ihmisille todella tapahtui. Nykyisin käytetty kokonaiskäsite holokausti vakiintui vasta myöhemmin.

Tästä historiasta ei seuraa, että nykyinen maahanmuuttopolitiikka olisi sama asia kuin juutalaisten kansanmurha. Se osoittaa kuitenkin, miksi oikeuksien järjestelmällistä murentamista on uskallettava nimetä jo silloin, kun se tapahtuu. Jos vainosta voidaan puhua vasta vuosikymmenten kuluttua, sana ei enää suojele ketään.

Maahanmuuttajavainosta puhuminen on vahva väite, ja siksi sen on perustuttava tekojen kokonaisuuteen: ihmisryhmän tekemiseen viholliskuvaksi, oikeuksien eriyttämiseen syntyperän perusteella, perheiden hajottamiseen, joukkopidätyksiin, karkotusten laajentamiseen sekä ihmisten siirtämiseen oikeusturvan ja julkisen valvonnan ulottumattomiin. Kun tällaiset toimet eivät ole enää yksittäisiä poikkeuksia vaan johdonmukainen poliittinen suunta, pelkkä puhe ”maahanmuuttopolitiikan kiristymisestä” voi peittää enemmän kuin se paljastaa.

Sanoittamisen tarkoitus ei ole liioitella eikä ennustaa historian pahimman mahdollisen lopputuloksen toistumista. Sen tarkoitus on tehdä näkyväksi se, mitä ihmisille tapahtuu nyt. Historioitsijat voivat myöhemmin ratkaista, millä nimellä aikakautta kutsutaan. Journalismin ja julkisen keskustelun tehtävänä on kuitenkin tunnistaa kehitys ennen kuin se on valmis historiallinen tapahtuma.

Kieli valmistaa maaperää oikeuksien riistämiselle

Kun ihmisistä puhutaan ”laittomina”, heidän olemassaolonsa sekoitetaan heidän oikeudelliseen asemaansa. Kun maahanmuuttoa kuvataan ”haitalliseksi”, kokonaiset ihmisryhmät alkavat näyttäytyä yhteiskunnalle aiheutuvana vahinkona. Kun karkotettavista puhutaan yleistäen rikollisina, unohdetaan, että huomattava osa heistä ei ole syyllistynyt rikokseen.

Myös 1930-luvun propagandassa juutalaiset kuvattiin rikollisina, yhteiskunnan loiseläjinä ja kansallisen yhteisön uhkana. Ennen järjestelmällisen joukkomurhan käynnistämistä natsihallinto pyrki riistämään juutalaisilta heidän oikeutensa ja painostamaan tai pakottamaan heidät muuttamaan pois Saksasta ja sen hallitsemilta alueilta.

Rikoksiin on puututtava, eikä oikeus jäädä maahan voi olla ehdoton. Oikeusvaltion on voitava tehdä myös kielteisiä oleskelulupa- ja turvapaikkapäätöksiä sekä panna lainvoimaisia päätöksiä täytäntöön. Ratkaiseva kysymys on se, kohdellaanko päätöksen kohteena olevaa ihmistä edelleen yksilönä, jolla on ihmisarvo, perhesuhteet, oikeus tulla kuulluksi ja oikeus välttyä vainolta ja kidutukselta.

Eurooppa on pitkään määritellyt itsensä oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja historian opetusten kautta. Nyt se on rakentamassa järjestelmää, jossa vaikeimmat ihmiset ja vaikeimmat päätökset voidaan siirtää unionin ulkopuolelle. Silloin meidän on kysyttävä, siirretäänkö rajan yli vain ihminen vai myös vastuu siitä, mitä hänelle tapahtuu. Vastuuta ei voi ulkoistaa, ei sopimuksella, eikä aidatulla keskuksella toisessa valtiossa.

Pahinta tässä kaikessa ei ole vaino, vaan sen normalisoituminen: se, että emme enää reagoi, kun ihmisiltä riistetään oikeuksia, koska "he eivät kuulu meihin".

Historia opettaa, että kun toisen ihmisarvoa murennetaan, jossain vaiheessa vaarassa on meidän kaikkien vapautemme.