Maailman katolla tulvi tuhoisasti, ja taustalla vaikuttava kryosfäärin sulaminen on vielä paljon yhtä katastrofia vakavampi asia

Elokuun 26. päivän aamuna Nepalin ja Kiinan raja-asema Gyirongissa lakkasi olemasta. Valtava tulva-aalto pyyhki sen yli, ja videolle tallentuneissa kuvissa monikerroksinen betonitalokin näyttää heiveröiseltä pienoismallilta.

Nepalin hyökytulvan rajuutta ja kokoluokkaa on vaikea käsittää. Vuoriston jokilaaksoissa monikymmenmetriset aallot työnsivät mutaa ja rojua 180 kilometrin tuntinopeudella, ja tuho oli sen mukaista. Kuolleiden määrä on tätä kirjoittaessa noussut jo yli 1 200 ihmiseen ja kateissa on yhä yli 5 000.

Tulvan aiheutti romahdus Langtang Lirung -vuorella. Ei ole vielä aivan selvää, lähtikö ensin liikkeelle jään vai maan vyöry, mutta syy katastrofiin on joka tapauksessa juuri jäässä. Jäätikön sulaessa seurauksena on sortumisia ja jään nopeita liikkeitä; maanalaisen ikiroudan sulaessa vuorenrinteet eivät enää pysy kasassa ja sortuvat alas. 

Ja ilmaston lämmetessä yhä enemmän jäätä sulaa. Kryosfääri eli maapallon kiinteä vesi jäätiköillä, merillä, järvillä ja joissa, lumena, ikiroutana ja ilmakehän jääkiteinä on koetuksella, kun kuumennamme planeettaa päästöillämme.

Seurauksena on Nepalin tulvan kaltaisia rajuja ja nopeita mullistuksia. Kaikessa karmeudessaan ne kuitenkin kalpenevat ongelmille, joita jäätiköiden sulaminen aiheuttaa veden kierrolle laajoilla alueilla ja ilmastoon globaalisti.

Jää ja lumi varastoivat maapallolla kiertävää vettä. Vuoristojen pakkasissa vesi sataa lumena ja jäätyy, ja sitten hiljalleen sulaa, ruokkien jokia ja ihmisiä jokien rannoilla. Pelkästään Himalajan jää ja lumi toimivat luonnon vesitornina liki kahdelle miljardille ihmiselle. Tämän vesivaraston kutistuminen on tietenkin massiivinen haaste kokonaisen maanosan ruokahuollolle, samalla kun sulavan jään seuraukset koettelevat infrastruktuuria.

Planeetan mitassa jään ja lumen katoaminen on kirjaimellisesti synkkää kehitystä. Vaalea jää ja lumi heijastavat auringon säteilyä, tumma meri ja maanpinta imevät sitä. Tämä vaikutus albedoon, heijastuvuuteen, on esimerkki itseään ruokkivasta lämpenemisestä, vahvistavasta takaisinkytkennästä. Se on myös osasyy sille, että lämpeneminen on täällä pohjoisessa keskimääräistä nopeampaa.

Mantereiden jäävarastojen sulaessa lisää vettä päätyy meriin, ja merenpinnan nousu onkin vääjäämätön seuraus lämmöstä. Merenpintaa nostaa myös veden lämpölaajeneminen. Nousun nopeuteen liittyy paljon epävarmuutta, mutta suuntaan ei. 

Osviittaa odotuksille antaa tieto siitä, että Eem-interglasiaalin aikana, noin 130 000–150 000 vuotta sitten, merenpinta oli noin 5–9 metriä nykyistä ylempänä. Eemin aikana globaali keskilämpötila oli noin 1–2 astetta esiteollista aikaa lämpimämpi, eli samassa haarukassa, jossa me olemme jo. Vaikka merenpinnan nousu metritolkulla kestäisi vuosisatoja, haaste on massiivinen, sillä nykyisin satoja miljoonia ihmisiä elää alueilla, jotka jäävät veden alle. Nykyinen ihmistoiminnan ajama lämpeneminen on nopeampaa kuin maapallon vaivihkaisten ratamuutosten ajama muutos, joka Eemin aikaan ilmastoa lämmitti.

Jään sulaminen tuo mukanaan myös vaarallisia keikahduspisteitä. Sulamisvesi laimentaa meren suolaisuutta jäämerellä ja heikentää Atlantin pohjoiseen lämpöä kuljettavaa kiertokulkua. Riskinä on koko kierron, AMOCin romahdus.

Tundralla ikiroudan jää pitää maaperää kasassa ja sitoo maaperään metaania. Tämän metaanin laajamittainen karkaaminen ilmakehään kiihdyttäisi ilmastonmuutosta painajaismaisesti.

Kryosfäärin hupeneminen pitää siis pysäyttää. 

Tärkein ja kaiken määrittävä keino on tietysti hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kohti nollaa, ja sen keskeisimpänä asiana fossiilienergiasta irtautuminen globaalisti.

Kasvavien riskien edessä on kuitenkin kiire. Siksi on paikallaan tutkia ja varautua myös suoriin toimiin jään pelastamiseksi. Yksi vakavasti pohdittu vaihtoehto on reikien poraaminen jäätiköille ja veden pumppaaminen pois jäätikön alta. Sula vesi jään alla kun toimii voiteluaineena jään valumisessa mereen. Myös erilaisia tapoja tukea jäätä rakenteellisesti tai vaalentaa jään pintaa on esitetty. Paikallinen ilmaston viilentäminen meripilviä vaalentamalla voi sekin tulla kysymykseen.

Luonto on tässä haasteessa liittolaisemme, jos annamme sille mahdollisuuden. Yksi tapa suojella ikiroutaa voisi olla laiduntavien eläinten tuominen tundralle. Taustalla on hypoteesi siitä, että nykyinen tundra on itse asiassa mammuttien ja muun arktisen megafaunan sukupuuton jälkeinen tila, joka olisi ennallistettavissa ruohoaroksi, jolla ikirouta olisi paremmin suojassa. Tätä on kokeiltukin, ja tulokset Siperian ”Pleistoseenipuistosta” ovat olleet rohkaisevia.

Jää pitää monella tapaa yhteistä kotiamme konkreettisesti kasassa. Nepalin katastrofin edessä onkin syytä herätä paitsi auttamaan hädänalaisia ja kehittämään ennakkovaroitusjärjestelmiä, myös pitämään jäästä huolta. Arktisena maana Suomi on yksi luontevista äänistä jään ja lumen puolesta maailmalla.