Voiko Himalajan katastrofi olla ilmastotaistelun käännekohta?

Johanna Kohvakka

Himalajalla tapahtui viime viikon keskiviikkona katastrofi, jonka lopullista mittakaavaa ei vieläkään tiedetä.

Nepalin ja Tiibetin rajaseudulla Langtang Lirungin alueella irtosi valtava määrä jäätä ja kiveä. Romahdus käynnisti vyöryn, joka muuttui laaksoissa valtavaksi veden, mudan, jään ja kiviaineksen virraksi. Rakennuksia, teitä ja siltoja katosi sen mukana.

Maanantaihin mennessä Nepalissa oli vahvistettu kuolleeksi 900 ihmistä ja kateissa oli yli 4 200. Tiibetissä kuolleita oli 16 ja kateissa 546. Yhteensä kuolleita on siis jo yli 900 ja kateissa lähes 4 800. Kadonneiden joukossa on satoja ulkomaalaisia. Luvut voivat edelleen muuttua pelastustöiden jatkuessa.

Katastrofin välitön tapahtumaketju alkaa olla selvillä. Satelliittikuvat ja seismiset havainnot osoittavat, että jäätikön yhteydessä tapahtui valtava kallio- ja jäämassan romahdus. Aluksi maanjäristykseksi tulkittu seisminen signaali syntyikin romahduksesta itsestään.

Hindukušin ja Himalajan alue lämpenee maailman keskiarvoa nopeammin. Kansainvälisen vuoristotutkimuskeskuksen ICIMODin mukaan alueen jäätiköiden jään menetys on kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen. Jäätiköiden vetäytymisen rinnalla ikirouta sulaa, mikä voi heikentää vuorenrinteiden vakautta.

Juuri ennen romahdusta alueella mitattiin myös poikkeuksellista lämpöä. British Antarctic Surveyn tutkijan Hamish Pritchardin ryhmän mittausasemalla, noin kymmenen kilometrin päässä romahdusalueesta, maan lämpötila nousi kaksi päivää ennen katastrofia korkeimmaksi kahteen vuoteen. Tutkijoiden mukaan lämpö voi muun muassa lisätä sulamisveden kulkeutumista halkeamiin ja heikentää jäätikön ja kallion vakautta.

Ilmaston lämpenemisen merkitys on nostettu esiin myös Kiinassa. Valtiollinen CGTN haastatteli Kiinan kansallisen ilmastokeskuksen ilmastonmuutoksen seurannasta vastaavaa Wang Penglingiä, jonka mukaan katastrofia on tarkasteltava osana laajempaa kehitystä: jäätiköt vetäytyvät, lumipeite vähenee ja ikirouta heikkenee ilmaston lämmetessä. Hänen mukaansa nämä muutokset kasvattavat korkeiden vuoristojen jää- ja lumivyöryjen, maanvyöryjen, mutavyöryjen ja tulvien riskejä.

Himalajan katastrofi näyttää siis poikkeuksellisen konkreettisesti yhden niistä tavoista, joilla lämpenevä planeetta muuttuu ihmisille vaarallisemmaksi.

Mutta voiko se muuttaa myös suhtautumistamme ilmastonmuutokseen?

900 kuollutta näyttää erilaiselta kuin lämpötilakäyrä

Verden edellisessä pääkirjoituksessa käsiteltiin sitä, miksi ilmastokriisin vakavuudesta kertova tieto ei yksin riitä muuttamaan ihmisten toimintaa. Kognitiivinen dissonanssi ja ihmismielen vaikeus hahmottaa hitaasti eteneviä ja abstrakteja uhkia auttavat selittämään, miksi vuosikymmenten tutkimustieto ei ole johtanut ongelman mittakaavaa vastaaviin toimiin.

Himalajan katastrofi tuo tähän toisen näkökulman.

Lämpötilakäyrä, jäätiköiden massatase tai ennuste vuodelle 2100 ovat abstrakteja asioita. Yhdessä katastrofissa kuolleet yli 900 ihmistä eivät ole.

Politiikan tutkimuksessa tällaisista tapauksista käytetään käsitettä focusing event, huomion keskittävä tapahtuma. Äkillinen, harvinainen ja paljon vahinkoa aiheuttava tapahtuma voi keskittää sekä kansalaisten, median että poliittisten päättäjien huomion ongelmaan, joka on ollut olemassa jo kauan. Se voi samalla avata mahdollisuuden poliittiseen muutokseen.

Ympäristöpolitiikan historiassa näin on tapahtunut ennenkin.

Vuoden 1952 Lontoon suuri savusumu surmasi tuhansia ihmisiä ja vauhditti Britannian ilmanlaatulainsäädäntöä. Santa Barbaran öljyonnettomuudesta vuonna 1969 tuli puolestaan yksi Yhdysvaltain modernin ympäristöliikkeen nousuun vaikuttaneista tapahtumista. Öljyiset rannat ja kuolleet eläimet saivat valtavasti julkisuutta, ja niitä seuranneina vuosina Yhdysvalloissa syntyi joukko keskeisiä ympäristölakeja ja ympäristöhallinnon rakenteita.

Suomalaisia esimerkkejä ovat Verden edellisessä pääkirjoituksessa mainitut Koijärvi vuonna 1979, josta tuli suomalaisen ympäristöliikkeen symboli, sekä vuoden 2024 Hukkajoki, jossa metsäkoneiden alle murskautuneet raakut tekivät luontokadosta hetkessä koko kansan asian.

Himalajalla mittakaava on tietenkin aivan toinen. Mekanismissa on silti jotain samaa: hitaasti etenevä ja vaikeasti hahmotettava ympäristökriisi tiivistyy yhteen tapahtumaan, jonka seurauksia on mahdoton nähdä pelkkinä numeroina.

Katastrofit eivät siis välttämättä tuo yhteiskunnalle kokonaan uutta tietoa, mutta ne voivat muuttaa jo olemassa olevan tiedon merkityksen.

Jäätiköiden vetäytymisestä ja vuoristoalueiden kasvavista ilmastoriskeistä on varoitettu vuosikymmeniä. Nyt tuo kehitys yhdistyy yhteen tapahtumaan, jossa kuolleita lasketaan sadoissa ja kadonneita tuhansissa.

Sillä on aivan erilainen yhteiskunnallinen voima.

Ilmastotoimien vastustamisella on seurauksia

Himalajan katastrofi tekee näkyväksi myös asian, joka ilmastokeskustelussa helposti häviää prosenttien, kustannusten ja päästötonnien taakse.

Ilmastokriisiä hillitsevän politiikan vastustamisesta puhutaan usein kuin kyse olisi lähinnä poliittisesta mielipiteestä. Vastustetaan polttoaineveroa, päästökauppaa, fossiilisista polttoaineista luopumista tai muuta päästöjä vähentävää politiikkaa, koska sen ajatellaan maksavan liikaa tai hankaloittavan ihmisten elämää.

Mutta myös tekemättä jättämisellä on hinta.

Hiilidioksidi kertyy ilmakehään. Mitä enemmän sitä ilmakehään päästämme, sitä enemmän planeetta lämpenee. Mitä enemmän planeetta lämpenee, sitä suuremmiksi monet ilmastoriskit kasvavat. Ja lopulta osa tästä kasvavasta riskistä toteutuu tuhoutuneina koteina, menetettyinä elinkeinoina ja kuolleina ihmisinä.

Siksi ilmastotoimien lykkääminen tai vastustaminen kasvattaa osaltaan riskiä niille vahingoille, joita lämpeneminen aiheuttaa.

Tästä ei seuraa, että yksittäisen poliitikon, äänestäjän tai päätöksen voisi sanoa aiheuttaneen juuri Himalajalla mutavyöryn alle jääneen ihmisen kuoleman.

Mutta kokonaisketju on selvä ja tärkeä ymmärtää: päästöjen vähentämättä jättäminen kasvattaa kumulatiivisia päästöjä, suuremmat kumulatiiviset päästöt kasvattavat lämpenemistä, ja suurempi lämpeneminen lisää ilmastonmuutoksen ihmisille aiheuttamia riskejä.

Kun tämän ketjun ajattelee loppuun asti, ilmastopolitiikka näyttää erilaiselta.

Vastakkain eivät ole vain ilmastotoimen kustannukset ja sen tekemättä jättämisen näennäinen säästö. Toisessa vaakakupissa ovat myös ne vahingot ja ihmishenget, jotka suurempi lämpeneminen tulevaisuudessa maksaa.

Ilmastotoimien vastustaminen näyttää poliittiselta mielipiteeltä niin kauan kuin sen seuraukset näkyvät vain päästökäyrissä.

Himalajan kaltaiset katastrofit voivat tehdä myös tekemättä jättämisen inhimillisen hinnan näkyväksi.

Katastrofi ei kuitenkaan yksin muuta politiikkaa

Historia osoittaa, ettei valtavakaan inhimillinen kärsimys automaattisesti johda poliittiseen murrokseen.

Euroopassa on kuollut kymmeniätuhansia ihmisiä helleaaltoihin. Pakistanin vuoden 2022 tulvat vaikuttivat kymmeniin miljooniin ihmisiin. Libyan Dernan vuoden 2023 tulvassa kuoli tuhansia.

Yksikään niistä ei käynnistänyt maailmanlaajuista ilmastopoliittista käännettä.

Myös tutkimus tukee havaintoa siitä, ettei katastrofin kokeminen yksin riitä.

Vuonna 2025 Nature Climate Change -lehdessä julkaistussa 68 maata ja noin 71 900 ihmistä käsittäneessä tutkimuksessa havaittiin, että altistuminen useimmille äärimmäisille sääilmiöille ei ennustanut vahvempaa ilmastopolitiikan kannatusta. Sen sijaan ihmiset, jotka yhdistivät äärimmäiset sääilmiöt ilmastonmuutokseen, kannattivat voimakkaammin viittä tutkimuksessa tarkasteltua ilmastopoliittista toimea.

Sillä siis on merkitystä, mitä katastrofista kerrotaan ja miten se ymmärretään.

Jos Himalajan tapahtuma jää uutisvirrassa valtavaksi mutta irralliseksi luonnonkatastrofiksi, sen poliittinen vaikutus voi kadota yhtä nopeasti kuin monen aikaisemmankin katastrofin.

Jos se ymmärretään osaksi sitä muutosta, joka maapallon jää- ja vuoristoalueilla on jo käynnissä, vaikutus voi olla toinen.

Pitääkö katastrofin tapahtua länsimaissa?

Tässä on kuitenkin vielä yksi epämukava kysymys.

Himalajalla on kuollut yli 900 ihmistä. Samaan aikaan Yhdysvaltain Grand Canyonissa tapahtui viikonloppuna suuri äkkitulva. Ainakin yksi ihminen kuoli ja noin 15 oli sunnuntaina kateissa tai tavoittamatta. Yli 60 ihmistä evakuoitiin helikoptereilla.

Tapahtumien rinnakkaisuus herättää kysymyksen: pitääkö ilmastokatastrofin osua länsimaihin ennen kuin todella koemme sen tapahtuvan meille?

Kyse ei ole pelkästä oletuksesta länsimaisen median toiminnasta.

Elokuussa julkaistussa Nature Human Behaviour -lehden tutkimuksessa analysoitiin 135 miljoonaa uutisartikkelia 466 medialta 123 maassa. Tutkimuksen mukaan katastrofin saamassa kansainvälisessä mediahuomiossa ratkaisevaa ei ollut pelkästään kuolonuhrien määrä. Myös maiden väliset sosiaaliset, kulttuuriset ja muut yhteydet vaikuttivat siihen, kuinka paljon katastrofista kerrottiin.

Tutkijoiden laskema ero oli huomattava.

Saksalaisessa mediassa sata ihmistä tappanut myrsky Bangladeshissa sai keskimäärin suunnilleen saman verran lisähuomiota kuin noin 43 ihmistä tappanut myrsky Italiassa. Toisin sanoen saman mediahuomion saamiseen Bangladeshissa tarvittiin yli kaksinkertainen määrä kuolonuhreja.

Himalajan katastrofi on tässä suhteessa kiinnostava poikkeus myös siksi, että uhrit ja kadonneet eivät tule vain yhdestä maasta.

Kadonneiden joukossa on satoja ulkomaalaisia. Nepal ilmoitti maanantaina 592 ulkomaalaisen olevan kateissa, ja Tiibetissä kadonneista 261 oli ulkomaalaisia. Aiemmissa viranomaistiedoissa kadonneita on ollut yli 30 maasta, muun muassa Yhdysvalloista, Britanniasta, Australiasta, Kanadasta ja useista Euroopan maista, myös Suomesta.

Katastrofi on siis maantieteellisesti Himalajalla, mutta inhimillisesti se on poikkeuksellisen kansainvälinen.

Ehkä juuri tämä tekee katastrofista vaikeammin lokeroitavaksi kaukana tapahtuneeksi onnettomuudeksi, joka koskee jotakuta muuta.

Samalla kysymys itsessään on epämiellyttävä: miksi sen pitäisi vaikuttaa?

Nepalilaisen tai tiibetiläisen ihmisen kuoleman pitäisi olla ilmastopolitiikan kannalta aivan yhtä merkityksellinen kuin amerikkalaisen tai eurooppalaisen.

Jos tuhannen ihmisen kuolema Aasiassa tuntuu kaukaisemmalta kuin paljon pienempi katastrofi Yhdysvalloissa, ongelma kertoo jotakin myös siitä, miten valikoivasti hahmotamme maailman kärsimystä.

Maailman katto muuttuu silmiemme edessä

Himalajalla on myös erityinen symbolinen merkitys.

Se ei ole mikä tahansa vuoristo. Himalajalla sijaitsee Mount Everest, maailman korkein vuori, ja suuri osa maailman tunnetuimmista huipuista. Se on vuorikiipeilyn historian ikonisin näyttämö ja vuosikymmenten ajan myös yksi maailman tunnetuimmista vaellus- ja matkailukohteista. Nepalissa vuoristomatkailu on samalla tärkeä elinkeino, joka tuo toimeentuloa kokonaisille yhteisöille.

Juuri siksi Himalajan muuttumisessa on jotakin erityisen pysäyttävää. Ilmastonmuutos ei uhkaa vain kaukaisia jäämassoja tai vuoristojen ekosysteemejä. Se muuttaa yhtä niistä paikoista, joita olemme sukupolvien ajan pitäneet lähes muuttumattoman luonnon symboleina.

Tässä mielessä menetämme muutakin kuin jäätä. Olemme viemässä tulevilta sukupolvilta mahdollisuuden nähdä ja kokea Himalaja sellaisena kuin me olemme sen tunteneet.

Ajatus on lähes absurdi: ihmiskunta on kyennyt muuttamaan ilmastoa niin paljon, että edes maailman korkeimmat vuoret eivät jää muutoksen ulkopuolelle.

Ja nyt sama muutos ei näy enää vain vetäytyvinä jäätikköinä. Se näkyy myös sortuvina vuorenrinteinä, tuhoutuneina yhteisöinä ja menetettyinä ihmishenkinä.

Muuttuuko mikään?

Onko Himalaja käännekohta? Sen tiedämme vasta myöhemmin.

Katastrofin mittakaava antaa siihen kuitenkin mahdollisuuden. Se yhdistää samaan tapahtumaan ilmastonmuutoksen ehkä tunnetuimman visuaalisen symbolin, sulavat jäätiköt, ja poikkeuksellisen suuren inhimillisen katastrofin.

Myös Kiinan valtiollinen media on tällä kertaa käsitellyt tapahtumaa lämpenevän ilmaston ja muuttuvien jäätikköympäristöjen yhteydessä. Kiina on maailman suurin kasvihuonekaasujen vuotuinen päästäjä, joten sillä, miten katastrofi siellä tulkitaan, voi olla poliittista merkitystä.

Mutta huomion keskittävä tapahtuma on vasta mahdollisuus.

Jos Himalajan katastrofi jää muutaman päivän uutiseksi, maailma siirtyy pian seuraavaan aiheeseen. Jos se auttaa ihmisiä ymmärtämään, että ilmastopolitiikassa ei valita toimien ja nykytilan välillä vaan erilaisten kustannusten välillä, sen vaikutus voi olla paljon pidempi.

Toimilla on hintansa.

Myös toimettomuudella on hintansa.

Erona on se, että ensimmäisen hinta näkyy meille usein heti veroina, investointeina ja muuttuvina elämäntapoina, kun taas jälkimmäisen hinta maksetaan myöhemmin ja usein jossain kaukana.

Himalajalla se maksetaan juuri nyt.

Ilmastotiede ei tarvitse yli 900 kuollutta todistaakseen, että planeetta lämpenee ja että lämpeneminen kasvattaa vakavia riskejä. Se tiedetään jo.

Kysymys kuuluu, kuinka monta kuollutta me tarvitsemme ymmärtääksemme, mitä tuo tieto tarkoittaa.