Media ratkaisee planeetan kohtalon

Keväällä 1979 joukko nuoria luonnonsuojelijoita kokoontui Forssan Koijärvelle estämään yhden Suomen arvokkaimman lintujärven kuivattamisen. Toukokuussa osa heistä kahlitsi itsensä kettingeillä kaivinkoneeseen.

Toiminta oli laitonta. Silti suuri osa suomalaisista asettui aktivistien puolelle.

Se ei olisi tapahtunut ilman mediaa.

Osmo Soininvaara, yksi Koijärvi-liikkeen aktiiveista, nostaa vihreän liikkeen historiaa käsitellessään esiin yhden merkittävän henkilön, Ylen Forssan aluetoimittajan Eeva Suojasen.

Soininvaaran mukaan Suojasen raportit Koijärveltä herättivät suurta huomiota ja toimivat ”kutsuna paikalle”. Koijärvi sai valtavan valtakunnallisen julkisuuden ja valtaosa suomalaisista ilmaisi tukensa liikkeelle sen laittomista keinoista huolimatta.

Toukokuussa 1979 Ylen Aarne Kauranen tallensi televisioon kuuluisan kohtauksen, jossa poliisi puhutteli kaivinkoneeseen kahlehdittuja aktivisteja. Forssan Lehden Hannu Huovilaisen kuva samasta tilanteesta muodostui yhdeksi Koijärvi-liikkeen symboleista.

Yksi toimittaja tai yksi televisiokuva ei tietenkään pelkästään saanut muutosta aikaan. Muutos oli jo käynnissä. Taustalla olivat aktivistit, vuosien ympäristökeskustelu ja yhteiskunta, jossa suhtautuminen luonnonsuojeluun oli muuttumassa.

Mutta medialla oli valta tehdä paikallisesta konfliktista yhteinen.

Koijärvi muuttui yhden järven kuivatuksesta kysymykseksi siitä, mitä luonnolle saa tehdä. Ihmiset näkivät nuoria, jotka olivat valmiita kahlehtimaan itsensä kaivinkoneeseen säästääkseen lintujärven.

Koijärvestä tuli yksi suomalaisen ympäristöliikkeen tärkeimmistä murroskohdista. Sen aktiiveista nousi myöhemmin vihreän liikkeen keskeisiä vaikuttajia.

Kun media kertoi avoimesti mitä tapahtui, miten ja miksi, se samalla auttoi ihmisiä muodostamaan kuvan tapahtumien merkityksestä. Nyt jälkikäteen tuntuu itsestään selvältä, ettei arvokkaan lintujärven kuivattaminen ollut vain maanomistajien ja muutaman luonnonsuojelijan välinen paikallisriita.

Sama ilmiö nähtiin lähes puoli vuosisataa myöhemmin.

Elokuussa 2024 harva suomalainen oli erityisen huolissaan raakusta. Moni tuskin tiesi, mikä raakku eli jokihelmisimpukka on.

Sitten Suomussalmen Hukkajoelta tuli uutisia ja kuvia metsäkoneista, jotka olivat ajaneet toistuvasti erittäin uhanalaisten jokihelmisimpukoiden esiintymän yli.

Yhtäkkiä raakut olivat kaikkialla.

Poliisin esitutkinnan mukaan Hukkajoella kuoli arviolta noin 3 300 raakkua ja vahingon rahalliseksi arvoksi on arvioitu noin 2,2 miljoonaa euroa. Heinäkuussa 2026 viittä henkilöä vastaan nostettiin syytteet, ja kolmelle yhtiölle vaaditaan yhteisösakkoa.

Luontokato ei tietenkään alkanut Hukkajoelta.

Suomen lajien ja elinympäristöjen heikkenemisestä oli julkaistu tutkimuksia, selvityksiä ja uhanalaisuusarvioita vuosikymmeniä.

Mutta Hukkajoella abstrakti luontokato muuttui yhtäkkiä ymmärrettäväksi.

Tuhansien lajien uhanalaistuminen on tilasto. Metsäkone ajamassa erittäin uhanalaisten eläinten elinympäristön yli on tarina, jonka jokainen ymmärtää.

Siinä on yksi ympäristöjournalismin tärkeimmistä opetuksista: tieto ei vielä itsessään muuta yhteiskuntaa. Tiedon pitää myös tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.

Media voi tehdä myös päinvastaisen valinnan.

Kun Elokapina nousi Suomessa näkyväksi ilmastoliikkeeksi, uutiskuvat näyttivät usein ajoradalla istuvia aktivisteja, poliiseja kantamassa ihmisiä pois kadulta ja pysähtynyttä liikennettä. Aktivistit kuvattiin mediassa nuorina ja radikaaleina.

Julkinen keskustelu keskittyi helposti siihen, saako Mannerheimintien sulkea, kuinka paljon tavallisille ihmisille saa aiheuttaa haittaa ja ovatko aktivistien keinot hyväksyttäviä.

Nämä ovat täysin perusteltuja journalistisia kysymyksiä.

Mutta niiden taakse voi kadota olennaisempi kysymys: miksi ihmiset ylipäätään ovat valmiita istumaan ajoradalla ja tulemaan poliisin kiinni ottamiksi – vieläpä vaatiakseen toimia, joilla he eivät tavoittele itselleen erityistä henkilökohtaista etua?

Tätä ilmiötä kutsutaan mediatutkimuksessa protestiparadigmaksi. Protesteista uutisoitaessa huomio kiinnittyy helposti häiriöön, konfliktiin ja viranomaisten toimintaan sen sijaan, että käsiteltäisiin perusteellisesti protestin syytä.

Juuri tällaisen tuloksen sai tutkimus, joka tarkasteli Helsingin Sanomien Elokapina-uutisia kesällä 2024. Kolmessatoista analysoidussa uutisessa yleisin kehys koski poliisin ja mielenosoittajien suhdetta. Ilmastokriisi ei noussut yhdessäkään jutussa keskeiseksi näkökulmaksi, ja neljässä uutisessa sitä ei mainittu lainkaan.

Aiempi tutkimus Ylen ja Helsingin Sanomien vuoden 2021 Elokapina-uutisoinnista antaa hieman monipuolisemman kuvan. Kun uutiset käsittelivät liikkeen tavoitteita, Elokapina onnistui saamaan julkisuuteen kaksi keskeistä viestiään: ilmastokriisistä pitäisi kertoa totuudenmukaisesti ja sen torjumiseksi täytyy toimia nopeasti. Samalla tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että ilmastokriisin syvempi konteksti jäi uutisoinnissa puutteelliseksi.

Elokapina on siksi kiinnostava esimerkki median vallasta.

Sama tapahtuma voidaan kuvata näin:

Aktivistit tukkivat liikenteen ja aiheuttavat haittaa kaupunkilaisille.

Tai näin:

Huoli riittämättömistä ilmastotoimista sai aktivistit pysäyttämään liikenteen.

Molemmat kuvaukset voivat olla tosia.

Mutta ne kertovat yleisölle aivan eri asian siitä, mikä tapahtumassa on olennaista.

Journalismin tehtävä ei ole sen enempää hyväksyä kuin tuomitakaan Elokapinan toimintaa. Tiesulkujen mielekkyyttä, hyväksyttävyyttä, laillisuutta ja vaikutuksia pitää arvioida aivan samalla kriittisyydellä kuin mitä tahansa poliittista toimintaa.

Mutta jos media kertoo perusteellisesti mielenosoituksen aiheuttamasta liikennehaitasta ja vain sivulauseessa siitä, minkä vuoksi ihmiset protestoivat, se on jo tehnyt journalistisen valinnan.

Se on määritellyt yleisölle, mikä asiassa on tärkeää.

Koijärvi, raakut ja Elokapina kertovat siis kolme hieman erilaista tarinaa samasta vallasta.

Koijärvellä media auttoi tekemään luonnonsuojelijoiden perusteluista ymmärrettäviä suurelle yleisölle.

Hukkajoella media muutti suurelle osalle suomalaisista tuntemattoman lajin suojelun koko kansan puheenaiheeksi ja nosti samalla luontokadon näkyvästi julkiseen keskusteluun.

Elokapinan kohdalla näemme, kuinka itse ympäristöongelma voi puolestaan jäädä protestin aiheuttaman häiriön varjoon.

Ja juuri tästä tullaan aikamme ylivoimaisesti suurimpaan ympäristökysymykseen.

Ilmastonmuutokseen.

Ilmastotieteen perusviesti ei ole enää epäselvä. Maailman kolme viimeisintä vuotta, 2023–2025, ovat olleet koko mittaushistorian kolme lämpimintä. Samalla valtameret ovat jatkaneet lämpenemistään ennätystasolle. Nyt elämme noin 1,43 astetta esiteollista aikaa lämpimämmässä maailmassa eikä enää ole mahdollista estää Pariisin ilmastosopimuksessa asetetun 1,5 asteen rajan ylittyminen.

On tärkeää ymmärtää, ettei 1,5 astetta ole maaginen maailmanlopun raja.

Maailma ei muutu 1,51 asteessa yhtäkkiä elinkelvottomaksi.

Jokainen lämpenemisen asteen kymmenys kuitenkin kasvattaa haittoja ja riskejä.

Olennaista on myös, että niin sanottujen keikahduspisteiden riskit kasvavat lämpenemisen mukana. IPCC arvioi suurten, mahdollisesti peruuttamattomien ilmastojärjestelmän muutosten riskin siirtyvän korkealle tasolle noin 1,5–2,5 asteen lämpenemisen välillä. Tällaisia riskejä liittyy esimerkiksi mannerjäätiköiden epävakauteen ja suuriin ekosysteemimuutoksiin.

Me siis tiedämme hämmästyttävän paljon siitä, mitä on tapahtumassa.

Silti tieto ei muutu toiminnaksi samalla tavalla kuin Koijärvellä tai Hukkajoella.

Miksi?

Yksi selitys löytyy ihmisen psykologiasta.

Kun tieto on ristiriidassa oman toiminnan, elämäntavan tai maailmankuvan kanssa, syntyy epämiellyttävä ristiriita. Kognitiivisen dissonanssin voi ratkaista muuttamalla toimintaansa.

Mutta sen voi ratkaista myös muuttamalla tapaa, jolla tulkitsee tietoa.

Ehkä tutkijat liioittelevat.

Ehkä teknologia ratkaisee ongelman myöhemmin.

Ehkä Suomen päästöillä ei ole merkitystä.

Ehkä Kiinan pitäisi toimia ensin.

Ehkä juuri tämä yksi lentomatka, moottoritie tai fossiilinen investointi ei kuitenkaan ratkaise mitään.

Ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavat myös identiteetti, poliittiset näkemykset, sosiaaliset normit, taloudelliset mahdollisuudet, infrastruktuuri ja kokemus siitä, pystyykö omalla tai yhteisellä toiminnalla vaikuttamaan.

Juuri siksi median tehtävä on ilmastokriisissä paljon vaikeampi kuin Koijärvellä.

Koijärvellä oli kaivinkone ja kettinki.

Hukkajoella oli metsäkone ja kuolleet raakut.

Ilmastonmuutos on hidas, maailmanlaajuinen ja ihmisen havaintokyvylle hankala prosessi. Se näkyy ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuksissa, valtamerten lämpösisällössä, jäätiköiden massataseissa ja vuosikymmenten mittaussarjoissa.

Yksittäinen tulva, helleaalto tai metsäpalo ei itsessään ole ”ilmastonmuutos”, vaikka ilmaston lämpeneminen voi muuttaa tällaisen tapahtuman todennäköisyyttä tai voimakkuutta.

Ilmastokriisillä ei ole yhtä Koijärveä tai Hukkajokea.

Tai ehkä niitä on kaikkialla.

Kuumuudessa. Kuivissa pelloissa. Vetäytyvissä jäätiköissä. Metsäpaloissa. Tulvissa. Korallien vaalenemisessa. Meriveden nousussa.

Journalismin tehtävä on yhdistää nämä pisteet ilman liioittelua – mutta myös ilman vähättelyä.

Tässä median vaikutusvalta on todellinen.

IPCC toteaa arviointiraportissaan median olevan yksi niistä areenoista, joilla ilmastonmuutosta ja ilmastopolitiikkaa tulkitaan ja määritellään. Media voi tutkimusnäytön perusteella auttaa rakentamaan yhteiskunnallista tukea päästövähennysten nopeuttamiselle, mutta sitä voidaan käyttää myös kehityksen jarruttamiseen.

Media ei siis vain kerro meille, mitä maailmassa tapahtuu.

Se vaikuttaa siihen, minkä tapahtuvasta koemme tärkeäksi.

Jos muutaman sentin muutos bensan hinnassa hallitsee poliittista uutisointia päiväkausia mutta jäljellä olevan hiilibudjetin hupeneminen kuitataan yksittäisellä uutisella, syntyy väistämättä käsitys asioiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä.

Jos ilmastotoimia käsitellään jatkuvasti ensisijaisesti aiheutuvien kustannusten kautta mutta ilmastonmuutoksen kustannukset ilmestyvät uutisiin toisistaan irrallisina tulvina, helleaaltoina, satovahinkoina, metsäpaloina ja vakuutusmaksujen nousuna, yleisölle syntyy puutteellinen kuva kokonaisuudesta.

Jos päätöstä jättää päästövähennys tekemättä käsitellään tavallisena poliittisena vaihtoehtona kertomatta samalla, mitä lisäpäästöt tarkoittavat ilmastolle, sekään ei ole neutraalia.

Olennaisen tiedon jättäminen pois on myös kehystämistä.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että median pitäisi ryhtyä ilmastoaktivistiksi.

Päinvastoin.

Journalismin tehtävä on olla mahdollisimman tarkka myös silloin, kun tosiasiat ovat epämiellyttäviä.

Sen pitää kertoa, mitä tiedetään, mitä ei tiedetä ja kuinka vahvaa näyttö on. Sen pitää arvioida kriittisesti myös ilmastopolitiikan kustannuksia ja haittoja. Sen ei pidä väittää jokaisen myrskyn tai metsäpalon johtuvan ilmastonmuutoksesta, jos tutkimus ei tällaista johtopäätöstä tue.

Mutta kriittisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tunnettu fysikaalinen todellisuus pitäisi neuvotella jokaisessa jutussa uudelleen.

Eikä tasapuolisuus tarkoita sitä, että vahva tutkimusnäyttö ja sen perusteeton kiistäminen asetetaan samanarvoisiksi näkemyksiksi.

Vielä yksi asia Koijärvestä ja raakuista kannattaa oppia.

Pelkkä uhka ei riitä.

Koijärvellä ihmiset näkivät paitsi uhan myös mahdollisuuden vaikuttaa: järvi voitiin pelastaa.

Hukkajoella ihmiset näkivät konkreettisesti, mitä oli tapahtunut – ja että tällaisen tapahtuminen voidaan estää tulevaisuudessa.

Ilmastokriisistäkään ei siksi kannata kertoa vain loputtomana katastrofien sarjana, jossa kaikki menee väistämättä huonompaan suuntaan.

IPCC:n arvioiman tutkimuksen mukaan yhteiskunnalliseen muutokseen vaikuttavat myös kertomukset siitä, millainen tulevaisuus on mahdollinen, sosiaaliset normit sekä kokemus siitä, että yhteinen toiminta voi todella muuttaa tulevaisuutta.

Hyvän ilmastojournalismin tehtävä ei siis ole pelotella.

Eikä sen tehtävä ole rauhoitella.

Sen tehtävä on näyttää todellisuus oikeissa mittasuhteissa.

Kertoa riskistä silloin, kun riski on suuri.

Kertoa epävarmuudesta silloin, kun epävarmuutta on.

Näyttää ratkaisut silloin, kun ratkaisuja on.

Selvittää, kuka hyötyy nykytilasta, kuka maksaa muutoksesta – ja kuka maksaa siitä, jos muutosta ei tehdä.

Ennen kaikkea journalismin pitäisi pystyä tekemään vaikeasti hahmotettava ymmärrettäväksi.

Koijärvellä se onnistui.

Hukkajoella se onnistui uudelleen.

Koijärvi ei muuttunut keväällä 1979 arvokkaammaksi lintujärveksi sillä hetkellä, kun televisiokamerat saapuivat paikalle. Raakku ei muuttunut elokuussa 2024 tärkeämmäksi lajiksi kuin se oli ollut viikkoa aikaisemmin.

Muuttui se, mitä ihmiset niistä tiesivät – ja sitä kautta se, mitä he olivat valmiita hyväksymään.

Siinä on median valtava valta.

Ja nyt panokset ovat suuremmat kuin koskaan.

Media ei tietenkään yksin ratkaise ilmastokriisiä. Ratkaisevia ovat poliittiset päätökset, teknologiat, yritysten investoinnit, infrastruktuuri ja miljardien ihmisten toiminta.

Mutta Koijärvi ja raakut osoittavat, mitä media voi ratkaista.

Se voi vaikuttaa siihen, mitä pidämme normaalina.

Se voi vaikuttaa siihen, mitä pidämme hyväksyttävänä.

Ja se voi vaikuttaa siihen, milloin riittävän moni ihminen päättää, ettei entiseen tapaan voida enää jatkaa.

Siksi yksi aikamme ratkaisevista kysymyksistä on myös journalistinen:

Onnistuuko media tekemään ilmastokriisin mittakaavan ymmärrettäväksi suurelle enemmistölle silloin, kun meillä on vielä paljon vaihtoehtoja jäljellä vai ymmärrämmekö tilanteen vasta sitten, kun keikahduspisteet on ylitetty ja ilmastonmuutos on siirtynyt vaikeammin hallittavaan vaiheeseen?

Kysymys konkretisoituu esimerkiksi jokaisissa vaaleissa, joissa valitaan yhteiskuntamme päättäjät. Kun toimitukset päättävät, mistä puolueilta ja ehdokkailta kysytään ja mitä nostetaan otsikoihin, ne samalla määrittelevät, mitä yhteiskunta pitää tärkeänä.

Kun panoksena ovat ihmiskunnan ja muun luonnon tulevat elinolosuhteet, kannattaa kysyä, miksi bensalitran hinta saa vaalijournalismissa niin usein enemmän tilaa kuin planeetan lämpötila.