Euroviisut tarvitsevat ihmisoikeuskriteerit

Euroviisut kertovat olevansa rauhan, yhteisöllisyyden ja moninaisuuden juhla. Wienissä järjestettävää 70. Eurovision laulukilpailua varjostavat kuitenkin boikotit ja mielenosoitukset. No Music For Genocide -liikkeen vetoomuksen boikotoida kisoja allekirjoitti yli 1 100 artistia. Irlanti, Espanja, Alankomaat, Slovenia ja Islanti ovat jättäytyneet kilpailusta pois Israelin osallistumisen vuoksi. Kyse on poikkeuksellisesta repeämästä Euroviisujen historiassa. Enemmistö suomalaisista, 61 prosenttia, haluaa Israelin pois Euroviisuista Helsingin Sanomien teettämän kyselytutkimuksen mukaan.

Kriisin keskiössä on Euroopan yleisradiounioni EBU:n kyky puolustaa omia sääntöjään ja arvojaan. Euroviisuilla on tarkkoja sääntöjä kappaleiden kestosta, esiintyjien määrästä, poliittisista viesteistä ja äänestysmenettelyistä. Sillä ei silti näytä olevan selkeitä, avoimesti sovellettavia ihmisoikeuskriteerejä sille, milloin osallistujamaan tai sen yleisradioyhtiön mukanaolo on ristiriidassa kilpailun omien arvojen kanssa.

Vuoden 2025 Euroviisujen jälkeen EBU:n oma Eurovision News Spotlight -yksikkö raportoi, että Israelin valtion virasto oli toteuttanut monialustaisen mainoskampanjan Israelin euroviisuedustajan puolesta ja käyttänyt valtion sosiaalisen median tilejä vaikuttaakseen yleisöäänestykseen. Kampanjalla pyrittiin tavoittamaan äänestäjiä osallistujamaissa.

Vuoden 2026 kilpailun alla EBU antoi Israelin yleisradioyhtiö KANille virallisen varoituksen sen jälkeen, kun Israelin edustaja Noam Bettan oli julkaissut 13 kielellä videoita, joissa yleisöä kehotettiin antamaan kaikki sallitut 10 ääntä Israelille. KANin mukaan kyse oli artistin omasta aloitteesta.

Kun sama ongelma palaa vuodesta toiseen, on vaikea uskoa, että kyse olisi yksittäisestä viestintävirheestä.

EBU:n vuoden 2026 uudistukset osoittavat, että ongelma on tunnistettu. Julkisten äänten enimmäismäärä laskettiin 20:stä 10:een, ja tuomaristot palautettiin semifinaaleihin. Sääntöjen kiristäminen ei kuitenkaan riitä, jos toistuvista yrityksistä vaikuttaa yleisöäänestykseen ei seuraa muuta kuin huomautuksia. Olennaista on, mitä tapahtuu silloin, kun osallistujan ympärillä esiintyy organisoitua ja valtiolliseen toimintaan kytkeytyvää äänestysvaikuttamista.

Siksi seuraavan päätöksen on koskettava osallistumisoikeutta, ei vain viestintäohjeita tai varoitusta.

Israel-keskustelussa on myös toinen taso. Euroviisut ovat kansainvälinen areena, jolla valtiot rakentavat mainettaan. Osallistuminen kilpailuun kertoo yleisölle, että maa kuuluu hyväksyttyjen ja tavallisten kulttuuritoimijoiden joukkoon. Juuri siksi Israelin osallistuminen viestii myös siitä, millaista normalisointia Euroviisut antavat osallistujavaltiolle tilanteessa, jossa Gazan sota, siviilien kärsimys ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksia koskevat syytökset ovat laajasti esillä.

Vastuun tästä pitäisi olla instituutioilla: EBU:lla ja kansallisilla yleisradioyhtiöillä. Kun EBU ei määrittele selkeää ihmisoikeusrajaa eikä uskottavia seurauksia toistuvalle äänestysvaikuttamiselle, päätökset siirtyvät muille. Yleisradioyhtiöt joutuvat valitsemaan osallistumisen ja boikotin välillä, artistit pohtimaan omaa asemaansa ja fanit kysymään, voiko kilpailua enää seurata entiseen tapaan tai iloita oman suosikin menestyksestä.

Venäjän sulkeminen ulos Euroviisuista vuonna 2022 osoitti, että EBU:lla on mahdollisuus toimia tarvittaessa. Kun EBU katsoi, että Venäjän osallistuminen vahingoittaisi kilpailun mainetta, se tunnusti samalla, että osallistujamaan valtiollisella toiminnalla voi olla merkitystä Euroviisujen uskottavuudelle. Israelin ja Venäjän tapaukset eivät ole kaikilta osin samanlaisia. Juuri siksi tarvittaisiin avoimet kriteerit, joiden perusteella päätökset tehdään.

Ilman niitä EBU:n ratkaisut näyttävät väistämättä valikoivilta.

EBU:n usein esittämä perustelu siitä, että Euroviisuissa kilpailevat yleisradioyhtiöt eivätkä hallitukset, ei riitä vastaukseksi tilanteessa, jossa hallitus tai valtiollinen toimija käyttää kilpailua maakuvan vahvistamiseen.

Myös Ylen on arvioitava omaa rooliaan tarkasti. Yle ei ole viihdekanava vaan julkisen palvelun yhtiö. Ylen päätös osallistua Euroviisuihin on samalla kannanotto siihen, millaisten ehtojen vallitessa Suomi osallistuu EBU:n näkyvimpään kulttuuritapahtumaan. Yle ei voi ratkaista Lähi-idän konfliktia, mutta sen on pystyttävä perustelemaan avoimesti, miksi osallistuminen on sen mielestä hyväksyttävää tilanteessa, jossa yhtä osallistujamaata syytetään vakavista ihmisoikeusloukkauksista ja jossa kilpailua käytetään toistuvasti maan kansainvälisen maineen kiillottamiseen.

Kriteerien pitäisi koskea kaikkia osallistujamaita samalla tavalla: Israelia, Venäjää, Azerbaidžania, Valko-Venäjää ja mitä tahansa muuta maata. Niissä pitäisi arvioida ainakin hyökkäyssotaa, miehitystä, vakavia kansainvälisen oikeuden rikkomuksia, yleisradioyhtiön riippumattomuutta, valtiollista propagandaa ja sitä, käytetäänkö kilpailua maan maineen puhdistamiseen.

Samalla EBU:n on määriteltävä, mitä seuraa toistuvasta äänestysvaikuttamisesta. Jos yleisöäänestys on kilpailun keskeinen osa, sen uskottavuus ei voi olla sivuseikka. Toistuvista yrityksistä vaikuttaa äänestykseen valtiollisin tai valtiota lähellä olevin kampanjoin pitäisi seurata osallistumisoikeuden jäädyttäminen, ei pelkkä varoitus.

Tällaiset kriteerit eivät todennäköisesti poistaisi kaikkia kiistoja, mutta ne tekisivät päätöksenteosta läpinäkyvämpää ja reilumpaa. Ne myös estäisivät sen, että jokainen uusi kriisi ratkaistaan kulissien takana, paineen alla, rahan takia tai vasta sitten, kun kilpailun uskottavuus on jo vakavasti horjunut.

Euroviisujen vahvuus on ollut kyky rakentaa yhteistä tilaa erilaisten maiden, kielten ja ihmisten välille. Yhteinen tila ei kuitenkaan kestä, jos arvot eivät näy käytännön teoissa. Jos EBU haluaa säilyttää kilpailun uskottavuuden, sen on asetettava ihmisoikeus- ja sääntökriteerit, joita sovelletaan kaikkiin osallistujamaihin samalla tavalla. Euroviisut voivat olla musiikin juhla vain, jos ne ottavat vakavasti, millaista maailmaa ne näyttämöllään normalisoivat.