Fasistinen väkivalta on demokratian ongelma

Tampereen vappu paljasti jotain olennaista suomalaisen yhteiskunnan nykyisestä keskustelukulttuurista: mitä pidetään vaarallisena, kun kyse on ilmastoaktivisteista tai islamisteista, ja mitä kaikkea pidetään hallittavana järjestyshäiriönä, kun kyse on fasisteista.

Ylen videolla näkyy, kuinka Sinimustan liikkeen Valkoinen vappu -kulkueesta irtautuu henkilöitä vastamielenosoittajan kimppuun Tampereen keskustassa. Poliisi tutkii tapausta pahoinpitelynä ja on pyytänyt yleisöltä videoita ja kuvia epäiltyjen tunnistamiseksi.

Tämä on vakava asia. Ei siksi, että mielenosoituksessa tapahtui “nujakka”. Ei siksi, että kaksi tasavertaista osapuolta ajautui käsirysyyn. Vaan siksi, että äärioikeistolaisen kulkueen yhteydessä vastamielenosoittajan epäillään joutuneen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Sanat ratkaisevat. Jos useampi ihminen käy yksipuolisesti yhden ihmisen kimppuun, kyse ei ole nujakasta vaan pahoinpitelystä. Jos kohteena on poliittinen vastustaja, kyse ei ole järjestyshäiriöstä vaan poliittisesta väkivallasta. Jos tämä yhteys häivytetään, äärioikeistolainen väkivalta saa juuri sitä, mitä se kaipaa: tilaa normalisoitua.

Ylen haastattelema pahoinpitelyn uhri on kertonut menneensä ystävänsä kanssa kulkueen viereen banderollin kanssa ilman huutamista, esineiden heittelyä tai muuta uhkaavaa toimintaa. Tällöin julkinen kieli ei saa muuttaa hyökkäystä kahden tasaveroisen osapuolen yhteenotoksi.

Suomessa kyllä osataan käyttää kovaa kieltä, kun kohteena ovat mielenosoittajat.

Elokapinan mielenosoituksiin on suhtauduttu vuosien ajan tavalla, jossa kadulla istuminen on kehystetty vakavaksi uhaksi yhteiskuntajärjestykselle. Poliiseja on tuomittu pippurisumutteen käytöstä Elokapinan mielenosoituksessa. Oikeistopoliitikot ovat vaatineet Elokapinan tai sen taustayhdistyksen lakkauttamista ja puhuneet siitä äärijärjestönä.

Jos ilmastoaktivistit pahoinpitelisivät kadulla yksittäisen vastustajan, tapaus ei todennäköisesti jäisi muutaman uutisen asiaksi. Silloin puhuttaisiin järjestön luonteesta, radikalisoitumisesta, poliisin epäonnistumisesta, vihreän liikkeen vastuusta ja koko suomalaisen mielenosoituskulttuurin uhasta. Poliitikot vaatisivat selvityksiä. Otsikot huutaisivat.

Jos vastaava tapahtuisi islamistisen mielenosoituksen yhteydessä, reaktio olisi todennäköisesti vielä rajumpi. Yksittäinenkin väkivaltainen teko kytkettäisiin nopeasti maahanmuuttoon, uskonnolliseen radikalismiin, terrorismiin ja sisäiseen turvallisuuteen. Tapahtuma ei jäisi rikosoikeudelliseksi kysymykseksi, vaan siitä tulisi nopeasti väline, jolla vaadittaisiin kovempaa maahanmuutto-, turvallisuus- ja järjestyspolitiikkaa.

Mutta kun väkivalta tulee äärioikealta, äänensävy vaihtuu liian usein.

Silloin puhutaan helposti “ääripäistä”, “yhteenotoista”, “vastakkainasettelusta” ja “levottomuuksista”. Tekijä hämärtyy. Poliittinen yhteys laimenee. Uhri muuttuu osapuoleksi. Fasistinen väkivalta kutistetaan järjestyksenpidon ongelmaksi.

Tampereella poliisi oli paikalla turvaamassa mielenosoitusta. Juuri siksi kysymys on vakava: miten on mahdollista, että poliittisen kulkueen yhteydessä tapahtunut epäilty väkivaltainen hyökkäys jäi viranomaiselta havaitsematta reaaliajassa, vaikka se tallentui sekä uutismedian että Amnestyn mielenosoitustarkkailijan videolle?

Poliisin mukaan se ei saanut paikan päällä tietoa väkivaltaisuuksista. Tätä selitystä on mahdollista arvioida kunnolla vasta, kun tapahtumien kulusta, poliisin sijoittumisesta ja paikan päällä tehdyistä havainnoista tiedetään enemmän. Mutta jo nyt kysymys on perusteltu. Jos poliisin tehtävä on turvata mielenosoitusoikeus, sen pitäisi turvata myös oikeus olla eri mieltä mielenosoittajien kanssa joutumatta väkivallan kohteeksi.

Ylikomisario Ari Aro piti hyökkäystä tuomittavana, mutta kehotti samalla vastamielenosoittajia pysymään kauempana kulkueesta. Viranomaisen näkökulmasta tämä voi olla käytännöllinen turvallisuusohje. Poliittisesti se kuulostaa silti ongelmalliselta: väkivallan jälkeen huomio siirtyy nopeasti siihen, mitä uhrin olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi Tampereen poliisi tutkii toista tapausta, jossa vastamielenosoittajan hallussa ollut banderolli sytytettiin palamaan.

Vertailua kärjistää se, että viime vuoden Valkoinen vappu -tapahtuman yhteydessä poliisi otti kiinni 15 vastamielenosoittajaa ja käytti voimakeinoina myös lamautinlaitetta sekä FN 303 -paineilma-asetta nimenomaan vastamielenosoittajia kohtaan. Amnesty arvosteli voimankäyttöä suhteettomaksi tilanteen vaarallisuuteen nähden.

Tämä ei tarkoita, että poliisin pitäisi kieltää kaikki demokratianvastaiset mielenosoitukset. Kokoontumisvapaus kuuluu myös niille, joiden aatteet ovat demokraattiselle yhteiskunnalle vihamielisiä. Oikeusvaltiossa mielenosoituksia ei kielletä mielipiteen vastenmielisyyden perusteella.

Mutta oikeus osoittaa mieltä ei tarkoita oikeutta käyttää väkivaltaa. Eikä kokoontumisvapaus poista poliisin, poliitikkojen ja median vastuuta tunnistaa, mistä on kyse.

Sinimusta liike ei ole mikä tahansa pieni protestiryhmä. Korkein hallinto-oikeus poisti sen puoluerekisteristä, koska rekisteröinti oli perustunut erehdykseen. Ylen mukaan kaikilla puolueen taustayhdistyksen vastuuhenkilöillä, jotka oli kirjattu Patentti- ja rekisterihallituksen tietoihin, oli tuomiot kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Liike on itsekin rakentanut identiteettiään suomalaisen fasismin perinnön, etnonationalismin ja demokratianvastaisen ajattelun varaan. Siksi sen kulkueen yhteydessä tapahtunut epäilty väkivalta ei ole poliittisesti neutraalia nujakointia.

Sinimustan liikkeen tapahtumien ympärillä on aiemminkin nähty äärioikeistolaisia verkostoja, kuten Active Club, jota Yle on kuvannut Yhdysvalloista vaikutteita saaneeksi äärioikeistolaiseksi kamppailukerhojen verkostoksi. Tämä tekee poliisin ja median sanavalinnoista entistä tärkeämpiä.

Vuoden 2025 Valkoinen vappu -tapahtuman jälkeen vastamielenosoittaja tuomittiin soihdun heittämisestä, mutta tutkinta Sinimustan liikkeen johtohahmon vastaavaksi kuvatusta teosta lopetettiin. Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen piti tekoja identtisinä ja kummeksui erilaista lopputulosta. Tämä ei yksin todista järjestelmällistä suojelua mutta tekee kysymyksestä perustellun.

Tampereella tapahtuneen väkivallan tärkein kysymys on lopulta siinä, tunnistetaanko sen yhteiskunnallinen merkitys.

Fasismi ei yleensä palaa yhteiskuntaan ilmoittamalla olevansa historiallinen katastrofi. Se palaa lippujen, marssien, symbolien, verkkoyhteisöjen, kamppailukerhojen ja katutilan haltuunoton kautta. Se testaa rajoja. Se katsoo, mihin asti voi mennä. Se hyötyy jokaisesta hetkestä, jolloin sen väkivaltaa vähätellään ja sen vastustajia pidetään yhtä suurena ongelmana kuin itse fasismia.

Siksi Tampereen vappu oli tärkeä hetki myös medialle.

Journalismin tehtävä ei ole lietsoa paniikkia. Mutta sen tehtävä ei myöskään ole pehmentää poliittista väkivaltaa epämääräisiksi “nujakoiksi”. Jos äärioikeistolaisen kulkueen osallistujat pahoinpitelevät vastamielenosoittajan, otsikon ja jutun pitää kertoa se selvästi. Neutraalius ei tarkoita sitä, että hyökkääjän ja uhrin välinen ero häivytetään.

Myös poliitikoilta pitäisi odottaa vastuullisuutta ja johdonmukaisuutta. Jos katujen tukkiminen herättää vaatimuksia järjestöjen lakkauttamisesta, fasistisen kulkueen yhteydessä tapahtuneen väkivallan pitäisi herättää vähintään yhtä vakava keskustelu äärioikeiston väkivaltapotentiaalista. Hiljaisuus on myös kannanotto. Se on viesti siitä, mitä pidetään poliittisesti vaarallisena ja mitä ei.

Tapahtuman jälkeinen poliittinen reaktio on paljastava. Näkyvimmin esiin nousseet kansanedustajakommentit ovat vaatineet mielenosoituksiin täyttä naamioitumiskieltoa. Vaatimus ei ole itsessään perusteeton, jos väkivallantekijöiden tunnistaminen helpottuu. Mutta se myös siirtää huomion nopeasti pois siitä, mitä Tampereella tapahtui: avoimen fasistisen kulkueen yhteydessä vastamielenosoittaja joutui väkivallan kohteeksi. Kun reaktio kohdistuu ensisijaisesti mielenosoitusten yleiseen sääntelyyn eikä äärioikeiston väkivaltaan, poliittinen viesti jää vajaaksi.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että fasismi on historiallinen poikkeama, ei nykyhetken ilmiö. Se on vaarallinen harha. Äärioikeistolainen väkivalta ei muutu vähemmän vakavaksi siksi, että se tapahtuu Hämeenkadulla eikä historian oppikirjan sivuilla.

Suomessa on jo nähty, mihin äärioikeistolaisen liikehdinnän yhteydessä tapahtuva väkivalta voi johtaa. Vuonna 2016 Jimi Karttunen kuoli Helsingin Asema-aukion pahoinpitelyn jälkeen. Tekijä tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä, mutta oikeus ei katsonut kuolemantuottamuksen tulleen osoitetuksi. Vuonna 2013 Jyväskylän kaupunginkirjastossa puukotettiin äärioikeistoa käsittelevän tilaisuuden järjestäjää.

Nämä tapaukset muistuttavat, että äärioikeistolaisella väkivallalla on Suomessa oma historiansa. Se on kohdistunut ihmisiin, jotka ovat vastustaneet fasismia, käsitelleet äärioikeistoa julkisesti tai vain joutuneet äärioikeistolaisen liikehdinnän tielle.

Poliisin on nyt selvitettävä pahoinpitely ja arvioitava avoimesti omaa toimintaansa. Median on käytettävä kieltä, joka ei häivytä tekijää eikä uhria. Poliitikkojen on nähtävä äärioikeistolainen väkivalta sellaisena kuin se on, demokratian rakenteita uhkaavana ilmiönä, ei vain katujärjestyksen häiriönä, ja ryhdyttävä toimiin sen pysäyttämiseksi.