Jääkauden jättiläiset auttavat ymmärtämään petovihaa
Miksi pedot herättävät niin voimakkaita tunteita? Vastaus ei löydy vahinkotilastoista vaan ihmisen pitkästä lajihistoriasta. Jääkauden jättiläiset muistuttavat, että petopelko voi olla ymmärrettävää, mutta suurpetopolitiikan perusteeksi se ei riitä.
Suurpetokeskustelussa vastakkain ovat usein kaksi maailmaa. Toisessa susi, karhu ja muut pedot nähdään luonnon oleellisena ja itseisarvoisena osana, jonka suojelu on sivistyneen yhteiskunnan velvollisuus. Toisessa ne näyttäytyvät uhkana ihmisille, kotieläimille ja elämäntavalle. Keskustelu juuttuu helposti siihen, kumpi osapuoli on oikeassa.
Heurekan Jääkauden jättiläiset -näyttely tarjoaa keskusteluun näkökulman, joka nykyhetkeen keskittyvästä väittelystä usein puuttuu. Ihminen ei ole suurimman osan historiastaan ollut luonnon kiistaton valtias, vaan yksi eläinlaji muiden joukossa. Pitkään ihminenkin eli ympäristössä, jossa suuret pedot saattoivat tappaa siinä missä hirven tai peuran.
Näyttelyssä kulkiessa on helppo huomata, kuinka erilaiselta maailma näyttää, kun sitä tarkastelee saaliin eikä saalistajan näkökulmasta. Mammutit, luolakarhut, sapelihammaskissat ja suuret sudet eivät ole vain kiehtovia muinaisia eläimiä, vaan ne palauttavat näkyviin ympäristön, jossa varovaisuus petoja kohtaan oli hengissä säilymisen edellytys.
Tämä auttaa ymmärtämään jotakin nykyisestä petokeskustelusta. Pelko suurpetoja kohtaan ei ole seurausta tietämättömyydestä tai irrationaalisuudesta. Ihmisen hermosto on kehittynyt ympäristössä, jossa pedot olivat todellinen uhka. Suhtautumisemme suuriin petoihin kumpuaa todennäköisesti edelleen tästä pitkästä evoluutiohistoriasta.
Samalla maailma on kuitenkin muuttunut perusteellisesti. Ihmisen toiminta on ollut merkittävä tekijä monien suurten eläinlajien katoamisessa. Suomessa petoeläin tappaa ihmisen äärimmäisen harvoin. Valtaosa suomalaisista kohtaa petoja korkeintaan uutiskuvissa, riistakameroiden tallenteissa ja luontodokumenteissa. Vaikka pelon juuret voivat olla syvällä ihmisen historiassa, nykyiset riskit ovat aivan toista mittaluokkaa kuin jääkaudella.
Moderni yhteiskunta pyrkii minimoimaan vaarat, mutta luonto ei voi koskaan olla täysin riskitön ympäristö. Suurpetokeskustelussa syntyy toisinaan vaikutelma, että ainoa hyväksyttävä lopputulos olisi sellainen, jossa ihmiset eivät koskaan kokisi pelkoa eivätkä pedot koskaan aiheuttaisi vahinkoja. Tällainen tavoite on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että haluamme säilyttää luonnon monimuotoisuuden ja elinvoimaiset petokannat osana toimivia ekosysteemejä.
Hyväksymme arjessamme jatkuvasti riskejä, koska pidämme niiden mahdollistamia asioita arvokkaina. Hyväksymme liikenteen riskit liikkumisen mahdollistamiseksi, ja pidämme lemmikkejä, vaikka ne aiheuttavat ihmisille petoja enemmän kuolemantapauksia. Uimme järvissä, vaikka hukkumisriskiä ei voida poistaa. Käytämme lääkkeitä, vaikka niillä on haittavaikutuksia. Emme rakenna yhteiskuntaa riskien täydelliselle poistamiselle vaan niiden hallinnalle.
Saman periaatteen pitäisi koskea myös luontoa. Jos haluamme säilyttää Suomen luonnon monimuotoisena ja elinvoimaisena, meidän on hyväksyttävä, että siihen kuuluu myös suurpetoja. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millainen riski on hyväksyttävissä yhteiskunnassa, joka haluaa säilyttää muutakin kuin turvallisimman mahdollisen ympäristön.
Tylppäkuonokarhuista suurin oli Arctodus simus, joka oli samalla tiettävästi suurin koskaan elänyt karhu. Se saattoi nousta kahdella jalalla jopa nelimetriseksi ja painaa yli tuhat kiloa. Laji oli pääasiassa lihansyöjä. Kuvat: Daniel Reed (vas), Lauri Veijalainen (oik)
Se, että petopelolla on biologinen ja historiallinen taustansa, ei tarkoita, että sen pitäisi ratkaista suurpetopolitiikka. Yhteiskunnallisia päätöksiä ei tehdä sen perusteella, millaisiin uhkiin ihmislaji sopeutui kymmeniä tuhansia vuosia sitten, vaan sen perusteella, millaisia riskit, hyödyt ja arvot ovat nykyisessä yhteiskunnassa. Jääkauden maisemassa petoviha oli selviytymiskeino. Nykymaailmassa siitä ei pitäisi tulla luonnonsuojelun lähtökohta.
Suurpetokeskustelussa on kyse myös ihmisen vastuusta. Ihminen on historiansa aikana hävittänyt ja ajanut sukupuuttoon valtavan määrän eläinlajeja. Kehitys jatkuu edelleen elinympäristöjen tuhoutumisen, ilmastonmuutoksen, liikametsästyksen ja muun ihmistoiminnan seurauksena.
Nykyinen sukupolvi ei voi vedota tietämättömyyteen. Tieteellinen tutkimus on tehnyt näkyväksi sekä luontokadon mittakaavan että sen seuraukset. Jokainen sukupolvi perii luonnon edeltäjiltään, mutta nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, jolla on käytössään riittävästi tietoa ymmärtää, mitä luonnolle tapahtuu. Siksi kysymys suurpedoista ei ole vain kysymys ihmisten pelosta, vaan ennen kaikkea siitä, millaisen maailman haluamme jättää jälkeemme.
Maailma ilman suurpetoja olisi biologisesti köyhempi, yksinkertaisempi ja vähemmän luonnonvarainen. Suurpedot ovat osa ekosysteemejä, jotka ovat kehittyneet tuhansien vuosien aikana. Ne säätelevät saaliseläinkantoja ja ovat osa luonnon tasapainoa. Pedot pakottavat meidät myös muistamaan, ettei luonto ole vain ihmistä varten olemassa oleva virkistysalue. Jos suurpedot katoavat, katoaa myös osa siitä villistä luonnosta, joka on säilynyt rinnallamme koko oman lajimme historian ajan.
Pedot pakottavat meidät muistamaan, että luonto ole vain ihmistä varten olemassa oleva virkistysalue. Kuvat: Lauri Veijalainen
Heurekan näyttelyn tärkein oivallus petokeskustelulle on yksinkertainen: jos halutaan ymmärtää, miksi suurpedot herättävät poikkeuksellisen voimakkaita tunteita, tämän päivän vahinkotilastojen tarkasteleminen ei riitä. On tarkasteltava myös ihmisen historiaa lajina.
Jääkauden maisemassa petoviha näyttää paljon ymmärrettävämmältä. Nykymaailmassa tarvitaan kuitenkin kykyä erottaa toisistaan se, mitä tunnemme, ja se, millaista politiikkaa tunteiden varaan kannattaa rakentaa.
