Raha on nykyajan sodankäynnin ratkaiseva ase

Iranin sota on hyvä muistutus siitä, että 2000-luvun sodankäynti ei tapahdu vain taistelukentillä ja ilmatilassa. Yhtä ratkaisevaa on se, kuka hallitsee rahaa, energiaa, kuljetusreittejä ja markkinoiden riskejä.

Helmikuun 28. päivänä 2026 Yhdysvallat ja Israel aloittivat laajamittaiset iskut Iraniin. Niiden ilmoitettiin kohdistuvan Iranin ydinohjelmaan, ballistisiin ohjuksiin ja hallintoon. Iranin ylin johtaja Ali Khamenei kuoli iskuissa, ja Iran vastasi iskuilla Israeliin, Yhdysvaltain sotilaskohteisiin alueella sekä muutamiin muihin kohteisiin Persianlahden maissa. Aivan oleellinen Iranin vastatoimi oli Hormuzinsalmen sulkeminen.

Sotilaallisesti Iran oli selvästi heikompi osapuoli. Yhdysvaltain ja Israelin iskuvoima, tiedustelukyky ja ohjuspuolustus olivat tasolla, johon Iran ei pystynyt vastaamaan samalla tavalla. Iran ei voittanut taistelua taivaalla.

Mutta Iran tiesi, mitä se hallitsee.

Hormuzinsalmi on kapea vesiväylä Persianlahden ja Omaninlahden välissä. Kartalla se näyttää meriliikenteen pullonkaulalta, ja juuri se tekee siitä yhden maailmantalouden tärkeimmistä solmukohdista. Salmen kautta kulkee merkittävä osa maailman öljy- ja kaasukaupasta, mutta kyse on muustakin kuin vain energiasta. Kun energian, kuljetusten, lannoitteiden, teollisuuden ja ruoan toimitusketjut kietoutuvat toisiinsa, yhden salmen sulkeminen on isku globaaliin järjestelmään.

Lannoite tarkoittaa ruokaa, ruoka poliittista vakautta. Energia tarkoittaa teollisuutta, kuljetuksia, lämmitystä ja valtioiden toimintakykyä. Ketjun heikoin kohta voi olla yksi kapea merireitti.

Kun Iran sulki salmen, se ei sulkenut vain öljyhanaa. Se iski yhteen maailmantalouden keskeisistä kuljetusreiteistä.

Tämä on sodan taloudellinen ydin. Vaikka sotilaalliset iskut voivat lamauttaa infrastruktuuria, komentorakenteita ja ilmapuolustusta, ne eivät poista maantieteen merkitystä. Hormuzinsalmen pohjoisranta on edelleen Iranin. Sotilaallinen ylivoima ei poista sitä, että Iran voi häiritä liikennettä drooneilla, miinoilla, ohjuksilla, vartioveneillä, sabotaasilla tai pelkällä riskin kasvattamisella.

Nykyaikaisessa maailmantaloudessa riski itsessään on ase. Jos vakuutusmaksut nousevat, tankkerit jäävät satamiin, toimitusajat pitenevät ja raaka-aineiden hinnat nousevat, sodan vaikutus yltää paljon kauemmas kuin taistelukentille. Se näkyy pörsseissä, huoltoasemilla, lannoitteiden hinnoissa, valtioiden budjeteissa ja lopulta tavallisten ihmisten arjessa.

Siksi rahaa on tarkasteltava nykyajan sodankäynnin keskeisenä välineenä.

Raha on ase, kun valtio suljetaan ulos maksujärjestelmistä, sen varoja jäädytetään, öljyä ei voi myydä, satamia ei voi käyttää, vakuutuksia ei saa, tuonti vaikeutuu ja valuutta heikkenee. Raha on ase myös silloin, kun toinen osapuoli pystyy nostamaan energian hintaa koko maailmassa.

Yhdysvallat käyttää tätä asetta pakotteilla, saarroilla, dollarijärjestelmällä ja sotilaallisen voiman taakse rakennetulla taloudellisella järjestyksellä. Iran käyttää sitä eri tavalla: se ei hallitse maailman rahoitusjärjestelmää, mutta se voi tehdä keskeisen merireitin käyttämisestä kallista, vaarallista tai jopa mahdotonta.

Yhdysvaltain toiminnassa hämmästyttää eniten juuri tämä: maa ei näytä ottaneen tätä riskiä riittävästi huomioon hyökätessään Iraniin. Jos Iran ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain ja Israelin sotilaalliseen ylivoimaan samalla tasolla, sen loogisin vastaisku kohdistuu sinne, missä vaikutus on suurin: öljyyn, kauppareitteihin, alueelliseen vakauteen ja maailmantalouteen.

Sodan lopputulosta ei voi siis nykyisin arvioida vain tuhottuina tukikohtina, torjuttuina ohjuksina tai kuolleina komentajina. Vähintään yhtä tärkeä kysymys on, kuka kestää sodan taloudellisen hinnan kauimmin.

Tässä on strateginen totuus, jonka läntinen turvallisuusajattelu usein aliarvioi. Sota käydään aseilla, mutta rauha neuvotellaan myös rahalla — tai tarkemmin: sillä, kenellä on valta keskeyttää rahan liike.

Aseellinen isku voi tuhota kohteen nopeasti. Taloudellinen painostus vaikuttaa hitaammin, mutta sen seuraukset voivat ulottua lääkkeiden saatavuuteen, ruoan hintaan, teollisuuden toimintaan, valuutan arvoon ja valtioiden neuvotteluasemaan.

Rahan aseellistaminen näyttää usein vähemmän väkivaltaiselta kuin pommit. Pakote ei savua. Saarto voidaan nimetä turvallisuustoimeksi. Varojen jäädyttäminen voidaan esittää juridisena päätöksenä. Markkinareaktio voidaan kuvata neutraaliksi talouden liikkeeksi.

Mutta siviilin näkökulmasta ero ei aina ole selvä. Jos lääkkeitä ei saa, ruoka kallistuu, työ katoaa ja tulevaisuus sulkeutuu, sota on jo tullut kotiin, vaikka pommi ei olisi osunut omaan kortteliin.

Taloudellista vallankäyttöä on arvioitava yhtä vakavasti kuin sotilaallista vallankäyttöä. Pakotteet, saarto, varojen jäädyttäminen ja kuljetusreittien hallinta ovat osa nykyaikaista sodankäyntiä.

Tämä on myös Euroopalle varoitus. Taloudellinen riippuvuus kapeista kuljetusreiteistä, fossiilisista raaka-aineista ja haavoittuvista toimitusketjuista on turvallisuuspoliittinen riski. Huoltovarmuus, energiamurros ja toimitusketjujen hajauttaminen eivät ole vain ilmasto- tai teollisuuspolitiikkaa, ne ovat myös rauhan ja turvallisuuden politiikkaa.