Ilmastopolitiikka ei saa suistua raiteiltaan

Keski- ja Etelä-Euroopassa kärvistellään paraikaa rajun lämpöaallon kourissa. Kyse ei ole mistään leppoisista rantakeleistä tai seksihelteistä, vaan tukahduttavasta ja pahimmillaan tappavasta kuumuudesta. 

Uutisia lämpöennätyksistä ja muista äärisäistä on seuraavina vuosina tiedossa paljon lisää, sillä maapallon ilmastoa säännöllisesti heiluttava El Niño -ilmiö on käynnistynyt Tyynellämerellä. Tästä El Niño -jaksosta ennustetaan erityisen voimakasta. Samaan aikaan fossiilisten polttoaineiden ja maankäytön ajama ilmaston kuumeneminen etenee jopa ennakoitua nopeammin. Olemme käytännössä jo astuneet 1,5 asteen planeetalle, ja seuraavat El Niñon turboahtaamat vuodet tuovat todennäköisesti mukanaan kaikenlaista karmeaa.

Tutkin aikanaan työkseni ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja ilmastonmuutokseen sopeutumista. Yksi hypoteesi alalla oli, että ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset herättävät toimimaan muutosta vastaan. Näyttöäkin tästä on, erityisesti sopeutumisen saralla: esimerkiksi Kööpenhaminassa vuoden 2011 kaupunkitulva ja Pariisin helleaalto vuonna 2003 johtivat päättäväisiin toimiin näiden kaupunkien vihertämiseksi.

Käyhän se nyt järkeen, että ilmastokriisin iskiessä päin näköä silmät aukenevat ja huomio kirkastuu: näin ei ole varaa jatkaa.

Valitettavasti ihmiset eivät aina toimi tällä tapaa.

Brittiläislähtöinen Strategic Climate Risks Initiative -ajatuspaja varoitti viime vuonna ilmestyneessä raportissaan riskistä päätyä tapahtumaketjuun, jossa ilmastopolitiikka suistuu raiteiltaan ilmastonmuutoksen vaikutusten pahentuessa (”derailment risk”). 

Esimerkkinä raportti nostaa syksyn 2024 tuhoisat tulvat Espanjan Valenciassa. Taivaalta tuli tuolloin kahdeksassa tunnissa sadetta koko vuoden mitalta, ja jälki asutetulla tulvatasangolla oli karmeaa. Yli 200 ihmistä kuoli, ja tuhojen hinta nousi kymmeniin miljardeihin euroihin. Moni turhautui viranomaisten heikoksi koettuun varautumiseen ja tilanteeseen vastaamiseen. 

Turhautuminen ja epäluottamus satoi politiikassa populistipuolue Voxin laariin. Ilmastonmuutoksen voimistama äärisää siis voimisti puoluetta, joka vastustaa ilmastotoimia. Noidankehä jatkuu ja syvenee. 

Yhdysvaltojen ilmastopolitiikassa on helppo nähdä samoja elementtejä. Ilmastokriisi on nyt näkyvämpi ja konkreettisempi kuin koskaan, mutta valtaan äänestettiin presidentti, joka ei ainoastaan vastusta ilmastotoimia, vaan pyrkii järjestelmällisesti romuttamaan myös ilmastotieteen toimintaedellytykset. 

Toinen raportin esiin nostama raiteiltaansuistumisriski syntyy köyhissä maissa ja yhteisöissä, joissa ilmastonmuutoksen tuomat tuhot syövät taloudelliset edellytykset panostaa ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen. Näin yhteiskunnat ovat pahimmillaan jatkuvasti syventyen haavoittuvaisia muuttuvalle ilmastolle ja samalla kykenemättömiä estämään pahenevaa ilmastonmuutosta.

Hieman vastaavaa tapahtuu nyt vauraassa Euroopassakin, kun geopoliittisten kriisien ja ilmastonmuutoksen vaikutusten vyöryessä syliin fossiilienergiassa roikkumista ja päästökaupan vesittämistä perustellaan turvallisuudella ja taloudella. Todellisuudessa fossiiliriippuvuus tekee tulevaisuudesta varmuudella turvattomamman.

Tärkein tapa välttää nämä noidankehät on toimia niin, että ilmastonmuutoksen tuhot pysyvät mahdollisimman siedettävinä. Parempi siis vähentää päästöjä nopeammin ja aiemmin kuin hitaammin ja myöhemmin sekä huolehtia sopeutumisen edellytyksistä.

Yhteiskunnallisen luottamuksen vaaliminen on sekin äärimmäisen tärkeää. Tämä on syytä muistaa myös ilmastopolitiikassa, jonka täytyy olla paitsi vaikuttavaa, myös riittävässä määrin yhteiseksi koettua ja systeemisesti pätevää. Vihreän siirtymän hyödyt ja kustannukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti.

Ilmaston kuumenemisen edetessä riskit eivät kasva lineaarisesti, vaan edessä on keikahduspisteitä, noidankehiä ja kartoittamattomia vaaroja. Varaa ilmastopolitiikan suistumiseen raiteilta yhtään nykyistä enempää ei ole.

Atte Harjanne

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja ja ilmastotutkija