Älä uuvu, aktivisti – jonain päivänä sinua saatetaan tarvita vastarintaan

Johanna Kohvakka

Maailman tilasta ahdistuneelle ihmiselle voi suositella yhtä hieman epätavanomaista harjoitusta: ajattele maailmaa muutaman miljardin vuoden perspektiivillä.

Lopputulos on nimittäin jo tiedossa.

Auringon ikääntyessä sen säteilyteho hitaasti kasvaa. Noin kahden miljardin vuoden kuluttua lisääntyvä lämpö alkaa haihduttaa Maan valtameriä, ja planeetan pinnasta tulee nykyisenkaltaiselle elämälle elinkelvoton. Noin viiden miljardin vuoden kuluttua Aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi. Se nielaisee varmasti Merkuriuksen ja Venuksen ja saattaa nielaista myös Maan – joka tapauksessa Maa on siinä vaiheessa ollut elinkelvoton jo miljardeja vuosia.

Maailmanlopun suhteen voimme siis rentoutua hieman. Se hoitaa kyllä itse itsensä, aikataulussa, ilman meidän apuamme.

Paljon vaikeampi kysymys on, mitä teemme siihen asti.

Maa pärjää kyllä – meistä ei ole takeita

Ympäristökriisin yksi psykologisesti raskaimmista puolista on seurata, kuinka suuri osa ihmisistä näyttää jatkavan elämäänsä aivan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtumassa.

Tieto ilmastonmuutoksesta on ollut saatavilla vuosikymmeniä. Luontokato tunnetaan. Demokratian haurastuminen näkyy ympärillämme. Silti lentokentät ovat täynnä, kulutus kasvaa ja autoritaarisia liikkeitä äänestetään valtaan.

Siitä voi tulla epätoivoinen olo.

Yksi lohduttava ajatus on tämä: ihmiskunta ei todennäköisesti pysty tekemään Maasta kokonaan elinkelvotonta. Itselleen ja lukemattomille muille lajeille se pystyy kyllä tekemään siitä huomattavasti huonomman paikan, aiheuttamaan valtavaa kärsimystä ja hävittämään ainutlaatuisia elämänmuotoja.

Se on tietenkin jo aivan riittävän hirvittävää.

Mutta planeetta kyllä selviää.

Maa on käynyt läpi joukkosukupuuttoja, asteroiditörmäyksiä, valtavia tulivuorenpurkauksia ja rajuja ilmastonmuutoksia. Elämä on jatkunut niiden jälkeen, vähän eri kokoonpanolla.

Eikä ihminen suinkaan olisi ensimmäinen eliölaji, joka menestyksellään muuttaa elinympäristönsä itselleen epäedulliseksi. Noin 49 miljoonaa vuotta sitten Azolla-nimiset kelluvat saniaiset levittäytyivät valtaviksi kasvustoiksi arktisille vesille. Ne sitoivat ja hautasivat niin paljon hiiltä, että niiden arvellaan osaltaan laskeneen ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja viilentäneen ilmastoa. Lopulta Azolla-kukinnat romahtivat olosuhteiden muuttuessa.

Azollalla oli kuitenkin hyvä puolustus: se ei tiennyt mitä teki.

Jos Homo sapiens onnistuu pilaamaan oman olemassaolonsa edellytykset, tätä tekosyytä meillä ei ole. Olemme tunnistaneet ongelman, mitanneet sen, mallintaneet seuraukset ja kirjoittaneet niistä tuhansia tieteellisiä tutkimuksia – ja jatkamme silti pitkälti entiseen tapaan.

Jos Maassa joskus miljoonien vuosien kuluttua olisi paleontologeja tutkimassa aiempaa elämää, tässä voisi olla heille melkoinen arvoitus: laji tunnisti uhan, mittasi sen, mallinsi sen seuraukset, kirjoitti siitä tuhansia tieteellisiä artikkeleita, järjesti asiasta lukemattomia huippukokouksia hienoissa hotelleissa – ja päätti sitten jatkaa suunnilleen entiseen tapaan.

Evoluutio on tuottanut monia epäonnistuneita sopeutumisstrategioita, mutta harva laji on tiettävästi dokumentoinut omansa näin huolellisesti etukäteen, vertaisarvioituna ja PDF-muodossa.

Meidän katoamisemme olisi meille suuri tragedia. Muun elämän näkökulmasta tilanne olisi kuitenkin toinen.

Ensin jäljelle jäisi toki valtavasti vahinkoa. Sukupuuttoon kuolleet lajit eivät palaisi, ilmasto ei korjaantuisi hetkessä eikä muovi katoaisi meristä samaan aikaan viimeisen ihmisen kanssa.

Mutta vuosimiljoonat ovat pitkä aika.

Hakkuut loppuisivat. Samoin liikakalastus, salametsästys, kaivokset, moottoriteiden rakentaminen ja jatkuva elinympäristöjen raivaaminen. Yksi muun elämän suurimmista häiriötekijöistä olisi yksinkertaisesti poissa.

Evoluutio jatkaisi työtään.

Uusia lajeja syntyisi, uusia ekosysteemejä muodostuisi, ja elämä levittäytyisi niihin tiloihin, jotka ihminen oli vallannut itselleen.

On jopa vaikea välttää ajatusta, että riittävän pitkällä aikavälillä suuri osa muusta elämästä pärjäisi paremmin ilman meitä. Planeetta ei tarvitse meitä.

Se on yllättävän lohdullista.

Ihmisissä on kuitenkin yksi lupaava ominaisuus

On toinenkin syy olla vaipumatta epätoivoon.

Ihmiset ovat erinomaisia lykkäämään ongelmia niin kauan kuin ne tuntuvat etäisiltä. Mutta kun uhasta tulee konkreettinen, käyttäytyminen voi muuttua nopeasti.

Katastrofitutkimuksen ehkä lohdullisimpia havaintoja on, etteivät ihmiset kriisin tullen yleensä muutu itsekkäiksi, vaan vakava yhteinen uhka voi lisätä yhteistyötä, solidaarisuutta ja auttamista. Tutkijat ovat puhuneet jopa catastrophe compassionista, katastrofien synnyttämästä myötätunnosta.

Tuore tutkimus hurrikaani Sandyn tulvista jopa havaitsi, että tulvan kokeneet käyttivät myöhemmin enemmän aikaa vapaaehtoistyöhön ja tekivät sitä monipuolisemmin kuin verrokit.

Tämä ei takaa, että ihmiskunta herää ilmastokriisiin ajoissa. Mutta se antaa syyn epäillä synkintä mahdollista oletusta siitä, etteivät ihmiset välitä koskaan mistään.

Usein välittävät.

Ehkä vasta sitten, kun vesi tulee omaan olohuoneeseen eikä ilmastonmuutos enää näyttäydy abstraktina käyränä vaan kelluvana IKEA-hyllynä - mutta välittävät kuitenkin.

Sinun ei tarvitse kantaa kahdeksaa miljardia ihmistä harteillasi

Planeetan tulevaisuudesta välittävän ihmisen tavallinen virhe on ottaa muiden välinpitämättömyys henkilökohtaiseksi taakakseen.

Jos miljoonat ihmiset eivät tee tarpeeksi, minun täytyy tehdä enemmän.

Ei täydy.

On järkevää toimia. Erityisen tärkeää on, että elää omien arvojensa mukaista elämää, jolloin välttyy epämukavuudelta, joka syntyy, jos arvomme ja toimintamme ovat ristiriidassa.

Äänestä. Liity järjestöön. Lahjoita. Puutu rasistiseen puheeseen. Syö enemmän kasvisruokaa. Lennä vähemmän, jos voit. Puolusta ihmistä, jota kohdellaan väärin. Käytä joka viikko yksi ilta johonkin itseäsi suurempaan.

Silloin voi sanoa itselleen: minä teen osani.

Mutta älä tee siitä koko elämääsi.

Välinpitämättömille ei tule antaa kaikkea hauskaa

Tässä on nimittäin eräs maailmantuskan absurdi piirre.

Ihminen, joka ei juuri mieti ilmastokriisiä, luontokatoa tai demokratian tulevaisuutta, saattaa viettää oikein mukavaa lauantaita. Hän ei ole tänään tarkistanut yhtään lämpötila-anomaliaa. Hän ei tunne käsitettä planetaarinen raja. Hän on ehkä jopa ostanut mansikoita muovirasiassa. Silti hänellä näyttää olevan oikein mukavaa. Hän tapaa ystäviään, syö hyvin, tanssii ja nukkuu sunnuntaina pitkään.

Samaan aikaan maailman pelastamisesta kiinnostunut ihminen istuu keittiön pöydän ääressä keskiyöllä kolmas kuppi jäähtynyttä kahvia edessään lukemassa IPCC:n SPM.2 taulukkoa ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei tehnyt viikonloppuna tarpeeksi.

Tämä on huono työnjako.

Ystävät, rakkaus, hyvä ruoka, liikunta, juhlat, luonto, läheisyys, nauru ja täysin hyödytön laiskottelu eivät ole maailman ongelmien väheksymistä. Ne ovat niitä asioita, joiden vuoksi maailmaa ylipäätään kannattaa puolustaa.

Ja niitä kannattaa vaalia myös strategisista syistä.

Maailman muuttaminen on maratoni. Jos kaikkein tunnollisimmat uupuvat jo alkumatkasta, jäljelle jäävät helposti ne, joita asia kiinnostaa vähiten.

Sitä paitsi ei Virenkään johtanut koko matkaa.

Maailma ei suurella todennäköisyydellä lopu sinun elinaikanasi, eikä kaikkia maailman ongelmia myöskään poisteta. Oma elämäsi sen sijaan loppuu ja mahdollisuus nauttia siitä päättyy.

Tee siis parhaasi. Elä arvojesi mukaan. Tee arjessa valintoja, joilla puolustat tätä hämmästyttävän hienoa planeettaa niin hyvin kuin pystyt.

Mutta pidä myös hauskaa ja nauti elämästä.

Välinpitämättömille ei pidä antaa kaikkea hauskaa.

Eikä vähiten siksi, ettemme tiedä, mitä vielä on edessä.

Jos demokratiaa joudutaan joskus todella puolustamaan, vastarintaliikkeelle on enemmän hyötyä levänneestä ihmisestä kuin sellaisesta, joka paloi loppuun vuonna 2027 yrittäessään pysäyttää yksin ilmastokriisin, luontokadon ja Metan algoritmit.

Pidä siis huolta itsestäsi. Mene nukkumaan. IPCC-raportti on siellä vielä aamullakin.