Englannin vihreä vallankumous lässähti

Kalle Pusa

Verde pohti keväällä, kuinka korkealle Englannin, ja Walesin, vihreiden liito saattaisi yltää. Vastaus on nyt saatu. 

Ei kovin korkealle. Kevään orastava vihreä vallankumous näyttää kellastuneen syksyn sateisiin. 

Torstaina 8. lokakuuta käytiin Holborn and St. Pancrasin vaalipiirin täytevaalit, joissa Englannin vihreiden puheenjohtaja Zack Polanski hävisi Britannian työväenpuolueen eli labourin Sagal Abdi-Walille selvin lukemin. Abdi-Wali sai 12 292 ääntä, kun taas Polanski keräsi 8 928 ääntä. 

Holbornin ja St. Pancrasin vaalipiiri on ollut vuosikymmeniä labour-puolueen ydinalueita Lontoossa. Polanskin mahdollisuuksia pidettiin matalina, kun hän asettui ehdolle, mutta syksyn tapahtumat romahduttivat pienenkin toivon voitosta. 

Pääministeri Andy Burnhamin työväenpuolue voi nyt huokaista helpotuksesta. Vaaleja pidettiin testinä siitä, kuinka suosittu Burnhamin valtakausi on ollut ja kuinka paljon keväällä nousussa ollut vihreät voisi labouria haastaa. 

Keväällä tilanne näytti erilaiselta. Polanski oli noussut edellisenä syksynä vihreiden johtoon suurten odotusten siivittämänä. Hänessä nähtiin potentiaalia Lontoon Zohran Mamdaniksi. Vasemmistosankariksi, jonka onnistuisi yhdistää kansa ajatustensa ympärille.

Toukokuun kunnallisvaaleissa Englannin vihreät saavutti kohtuullisen tuloksen ja onnistui voittamaan työväenpuolueen ehdokkaita useissa labourin perinteisesti hallitsemissa vaalipiireissä. 

Mitä oikein tapahtui? Kuinka orastava vihreä vallankumous lässähti mahalaskuksi?

Syitä lienee ainakin kaksi: keskustasta hieman vasemmalle ilmestyi Pohjoisen kuningas, eli Manchesterin Andy Burnham.

Toiseksi, äärilaita otti puolueesta vallan ja karkotti maltilliset tiehensä. 

Andy Burnhamin nopea nousu

Kuten Ben H. totesi keväällä Verdelle antamassaan haastattelussa, vihreiden suosion nousun taustalla oli se, etteivät valtapuolueet kyenneet tarjoamaan äänestäjille vaihtoehtoa.

“Vihreät estävät äänien valumista Reform UK -puolueelle. Äänestäjiä revitään kohti uusia ääripäitä. Konservatiivit valuvat yhä oikeammalle, kun taas työväenpuolueen nykypolitiikka työntää vasemman laidan äänestäjiä pois. Vihreät tarjoaa vaihtoehdon”, Ben kertoi.

Ben uskoi, että vihreiden kannatus laskisi, jos työväenpuolue saisi rivinsä suoriksi.

Ja näin tapahtui, kun Suur-Manchesterin pormestari Andy Burnham päätti ryhtyä puolueen yhdistäjäksi. Burnham palasi parlamenttiin kesäkuussa. Hän voitti heittämällä Makerfieldin täytevaalit ja nousi heinäkuussa Keir Starmerin tilalle saatuaan labourin kansanedustajien tuen. 

Burnham on onnistunut pitämään kiinni suosiostaan. YouGovin tutkimusten mukaan syyskuussa Burnhamiin suhtautui myönteisesti 46 prosenttia briteistä. Ero Starmerin aikaan on suuri. Starmerin suosio putosi aikanaan kahdessa kuukaudessa 44 prosentista 35 prosenttiin ja jatkoi luisuaan miehen eroon asti. 

Burnhamin hallitus on näillä näkymin onnistunut pysäyttämään syklin, joka on toistanut itseään Englannissa nyt vuosia. 

Eikä kyse ole vain Burnhamin suosiosta, vaan koko labour-puolueen. Keväällä ero labourin ja vihreiden välillä oli yksi prosenttiyksikkö. Nyt ero on kasvanut 14 prosenttiyksikköön, ja vihreät ovat kaukana pääministeripaikasta.

Politico-lehden mukaan Burnham puhuu samoista progressiivisista toimenpiteistä, jotka ovat pitkään olleet vihreiden puolueohjelmassa. Hän ajaa vaalitapauudistusta, sosiaaliturvan uudistamista sekä läheisempien suhteiden luomista EU:hun.

Labour ottaa siis suosittuja vihreiden teemoja ja paketoi ne valtapuolueen tuttuun brändiin.

Tämä on kenties Englannin vihreiden kannalta suotuisin tulkinta: vika oli koko ajan labourissa, ja puolue sai sen korjattua. Vihreiden kannattajat olivat siis melko liikkuvaa sorttia. 

On olemassa myös toinen tulkinta. Kuluneen kevään aikana vihreät on maltillisten äänestäjien silmissä osoittautuneet ääriajatuksiin takertuneeksi puolueeksi, joka ei kykene saamaan laajaa kannatusta.

Ja tämä todistettiin lokakuisessa puoluekokouksessa.

Vihreiden kanta sionismiin jyrkentyi

Vihreät piti puoluekokouksensa lokakuussa, juuri ennen täytevaaleja. 

Englannissa vihreiden puoluekokoukseen voi osallistua kuka tahansa jäsen. Kaikilla on aloiteoikeus, ja kokouksessa noudatetaan yksi jäsen, yksi ääni -periaatetta. 

Syksyn kokouksessa käsiteltiin kiistanalainen aloite, jossa ehdotettiin sionismin määrittelemistä rasismiksi ja anti-sionismin nostamista Englannin vihreiden viralliseksi kannaksi. Aloitteen tekstiä voi tulkita myös niin, että se hylkää ajatuksen kahden valtion mallista ja pitää yhden valtion Palestiinaa ainoana hyväksyttävänä vaihtoehtona. Aloitteen mukaan puolueesta pitäisi myös erottaa kaikki sionistisiin organisaatioihin liittyvät jäsenet. 

Aloite meni läpi äänillä 1 022 – 813, ja siitä tuli Englannin vihreiden virallinen linja.

Puolueen virallisen kannan muodosti lopulta hyvin pieni osa puoluetta. Arviolta alle prosentti puolueesta osallistui kokoukseen, ja vielä pienempi osa äänesti aloitteen puolesta.

Aloitteen vihreät kriitikot nostavat esiin, että useimmat synagogat pitävät itseään sionistisina. Näin ollen puolueen sääntö voisi tarkoittaa sitä, ettei uskontoaan harjoittava juutalainen voi olla puolueen jäsen. Useat englantilaiset juutalaisjärjestöt ovat ilmoittaneet pitävänsä linjausta antisemitistisenä, ja Englannin vihreiden omat juutalaisjärjestöt ovat vastustaneet linjausta. 

Tämä toki on kriitikoiden tulkinta. Linjausta puolustavat eivät näe asiaa näin mustavalkoisena, vaan linjauksen tarkoitus on juurikin kritisoida Israelin kansanmurhaa Gazassa sekä Israelin harjoittamaa laitonta miehitystä muilla alueen alueilla.

Anti-sionismia ja laitavasemmistolaisuutta?

The Telegraph julkaisi laajan artikkelin aloitteen tehneestä Lubna Speitanista. Speitan oli liittynyt puolueeseen sen jälkeen, kun oli pettynyt labourin entisen johtajan, Jeremy Corbynin muodostaman Your Party -puolueen sisäisiin riitoihin. Artikkelissa esitellään myös muita “vihreitä corbynisteja”, jotka yrittävät muuttaa puoluetta sisältäpäin. 

Englantilaisen lehdistön pääargumentti on, että pieni sisäinen ryhmä vihreitä yrittää muuttaa puolueen keskiluokkaisesta liberaalipuoleesta laitavasemmistolaiseksi puolueeksi, jonka ydinaate on anti-sionismi. 

Polanski, joka on itse juutalainen, on nyt kritiikin kohteena siitä, ettei hän itse ollut paikalla äänestyksessä. Polanski on julkisuudessa ollut aloitetta vastaan, ja hän yritti saada sitä muutettua. Puoluejohtajan kriitikot näkevät nyt, että Polanski on menettänyt hallinnan puolueestaan.

Iso-Britanniassa asuu Euroopan toisiksi suurin juutalaisvähemmistö. Brittiläinen juutalaisjärjestö Community Security Trust ilmoitti, että vuonna 2025 raportoitiin toiseksi eniten antisemitistisiä tapauksia koko järjestön nelikymmenvuotisen raportointihistorian aikana. 

Polanskin tulevaisuus on auki

Täytevaalitappio oli oikeastaan odotettu. Sen tuloksesta voi myös vetää toisenlaisen johtopäätöksen. Romahduksen sijaan tulos oli oikeastaan aika hyvä. Holbornin ja St. Pancrasin vaalipiiri on labourin vahvimpia alueita, ja ajatus, että Polanski voisi sen voittaa, oli utopistinen. Vihreiden tulos vaalipiirissä nousi kymmenillä prosenteilla, jonka voi tulkita myös onnistumiseksi.

Tämä on kenties hieman pehmeä tulkinta. Polanski on vihreiden näkyvimpiä poliitikkoja, Lontoo vihreiden ydinaluetta ja labourin ehdokas Abdi-Wali melko tuntematon poliitikko. 

Seuraavaksi odotetaankin, aikooko Polanski erota puheenjohtajuudesta. Ensimmäiset vaatimukset erolle on jo esitetty. Polanski itse on julistanut, että hän aikoo jatkaa puheenjohtajana vaalitappiosta huolimatta. The Independent -lehden mukaan lähtölaskenta on kuitenkin jo alkanut. 

Mitä tästä pitäisi oppia?

Zack Polanskin kohtalosta olisi houkuttelevaa vetää johtopäätöksiä myös Suomen vihreille. Burnhamin labouria voisi verrata Antti Lindtmanin SDP:hen. Galluppien perusteella SDP on onnistunut oppositiossa parhaiten vetämällä maltillista keskustavasemmistolaista politiikkaa.

Englanin vihreiden anti-sionismiäänestystä voisi käyttää perusteluna sille, ettei meikäläiset vihreät voi hakea voittoa äärivasemmalta.

Mutta, yksinkertaistamisen houkutusta tulee vastustaa. Suomen vihreät ei ole Englannin vihreät eikä Iso-Britannia ole Suomi. 

Englannin sisäpolitiikka on ollut myllerryksessä Brexit-äänestyksestä alkaen. Vihreiden sekasorto kuvastaa jakautunutta Englantia. Syitä vihreiden romahdukselle voi etsiä Burnhamista tai Palestiina-kysymyksestä, mutta kyse on myös englantilaisen äänestäjän liikkuvuudesta. Nigel Faragen johtama Reform-puoluekin on kohdannut vastatuulta, vaikka se johti mielipidemittauksia keväällä.

Oikeastaan kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän tuuliajolla, ja äänestäjät vaihtavat mielipidettään nopeassa tahdissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana saarivaltiossa on ollut seitsemän pääministeriä, eikä Burnhamin pysyvyys ole kiveen hakattua. Kenties ensi keväällä gallupit näyttävät taas jotain aivan muuta. Ehkä konservatiivien Kemi Badenoch, joka on onnistuneesti yhdistänyt Tory-puolueen, nouseekin tulevissa vaaleissa pääministeriksi.

Seuraavat parlamenttivaalit tulee pitää viimeistään 2029. Siihen on vielä aika pitkä aika. Viime vuodet ovat opettaneet, että yhden englantilaisen vuoden aikana ehtii tapahtua vuosikymmenen verran käänteitä. 

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että vihreä vallankumous lässähti ennen sen alkua. Ensimmäistä vihreää pääministeriä saadaan vielä odottaa.