Keskusta epäonnistumassa molemmilla rintamilla
Keskustan nousuvaihe romahti. On vaikeaa yhtä aikaa kilpailla perussuomalaisten kanssa bensapopulismissa ja toisaalta houkutella kokoomukseen pettyneitä sivistysporvareita. Keskusta kärsii edelleen traumasta, jonka se omaksui Marinin hallituksesta, kirjoittaa Eero Karisto.
Eero Karisto
Ainakin toistaiseksi keskustan kannatuksen kasvu tyssäsi ja jopa kääntyi lievään laskuun. Keskusta on jo yhdessä kannatusmittauksessa jäänyt vasemmistoliiton taakse. Se on symbolinen käänne, mutta jatkuessaan myös muutos painoarvossa, kun seuraavaa hallitusta muodostetaan.
Bensapopulismikaan ei tunnu keskustaa auttavan.
Kaikki hallituspuolueet joutuvat tinkimään tavoitteistaan, koska hallituksissa tehdään kompromisseja. Yleensä sitten vähemmistöön jääneetkin puolustavat tai selittelevät tehtyjä päätöksiä.
Perussuomalaiset näyttävät saavan äänestäjänsä uskomaan, että bensan korkea hinta ei ole heidän syynsä, vaikka he ovat olleet hyväksymässä hallituksen päätökset. Perussuomalaiset todella osaavat olla yhtä aikaa hallituksessa ja oppositiossa.
Keskustan kiinnostus bensan hintaan on sikäli perusteltua, että haja-asutusalueilla hinta tuntuu eniten, ja siellä puolueen perinteiset kannattajat asuvat. Mutta vähemmän se kiinnostaa kaupungissa asuvaa, mahdollisesti työsuhdeautolla ajavaa kokoomukseen pettynyttä äänestäjää.
Vaihtoehto vai ei?
Kokoomukseen tyytymättömät, jotka aluksi liukuivat keskustaan, ovat nyt alkaneet epäillä, että keskusta onkin valmis täydentämään nykyistä hallituspohjaa eikä mikään vaihtoehto hallitukselle.
Miksi kukaan hallituksen politiikkaan tyytymätön porvari siirtyisi keskustan kannattajaksi, jos puolue on valmis jatkamaan nykyisen hallituksen politiikkaa? Entä miksi kukaan nykyisen hallituksen politiikkaan tyytyväinen päätyisi äänestämään keskustaa, kun voi äänestää suoraan nykyisiä hallituspuolueita?
Tai sitten keskustan linja on muuten vaan jäänyt epäselväksi. Erilaisista kyselyistä päätelleen keskusta on ihmisten silmissä kyllä ihan mukava puolue, mutta monellekaan ei ole oikein selvinnyt, mihin se pyrkii.
Yleisen vaihtoehdon tarjoaminen hallitukselle on jäänyt aika vaimeaksi verrattuna bensapumppuihin kohdistuvaan panostukseen. Keskusta kyllä puhuu maaseudusta ja elinkustannuksista, mutta ei juuri käy hallituksen periaatteellisten ratkaisujen kimppuun.
Niinpä keskusta ei ole varsinaisesti profiloitunut hallituksen leikkaus-, työmarkkina-, maahanmuutto- tai sivistyspolitiikan saati ympäristötoimien vaihtoehdoksi. Osasyy on pelko leimautumisesta vihervasemmistoksi kokemaansa ryhmään. Politiikan sisältökritiikin keskusta on jättänyt enemmän vasemmiston ja vihreiden pelikentäksi.
Keskustalla on suuri tarve erottua muusta oppositiosta. Antti Kaikkonen jopa määritteli keskustan keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi, mikä sai yllättävän vähän huomiota siihen nähden, että kysymys oli historiallisesta uudelleenmäärittelystä.
Osa puolueesta haikaileekin avoimesti Juha Sipilän hallituksen pohjaa (kesk+kok+ps). Ääneen sen sanoo esimerkiksi kansanedustaja Petri Honkonen.
Edelleen köyhän asialla?
Mutta on keskustassa toisenlaisiakin ajatuksia.
Keskustanuoret älähtivät Kaikkosen tekemästä puolueen uudelleenmäärittelystä keskustaoikeistoon.
”Oikeistolaisuuden kylmä viitta ei sovi keskustalaiseen mielenmaisemaan, mihin mahtuvat niin heikommasta huolenpitäminen kuin ihmistä yrittämiseen kannustava ja työhön uskova linja”, sanoi keskustanuorten puheenjohtaja Milla Veteläinen järjestön tiedotteessa.
Keskustaopiskelijat eivät myöskään jaa ajatusta liittymisestä nykyisen hallituspohjan jatkoksi.
Järjestö katsoo, että ”keskustan ja perussuomalaisten käsitys koko yhteiskunnan suunnasta ja sen demokraattisista pelisäännöistä eivät ole yhteensovitettavissa hallituksessa”.
Nuorisojärjestöjen lisäksi myös keskustan vanhemman polven vahvat miehet, Ilkan entinen päätoimittaja Kari Hokkanen ja Suomenmaan entinen päätoimittaja Juho Mauno vetävät selvää rajaa keskustasta oikealle. Hokkasen mukaan ”kapitalismi on tänään keskustan arvojen vakavampi haastaja kuin sosialismi”. Mauno kirjoittaa, että keskusta on ollut yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolue ja muistuttaa puolueen oppi-isän Santeri Alkion legendaarisista sanoista: ”Älkää unohtako köyhää.”
Todella syvä trauma Marinin hallituksesta
Keskustan osallistumisen Antti Rinteen, sittemmin Sanna Marinin hallitukseen moni näkee virheenä, niin puolueen sisällä kuin ulkopuolellakin. Joka tapauksessa se on jättänyt puolueeseen poikkeuksellisen suuren trauman, joka voi vaikuttaa seuraaviinkin hallitusneuvotteluihin. Kaikkonen on jälleen vakuuttanut, että samaan pohjaan keskusta ei enää suostu.
Vaalitilastoista linjaus ei saa tukea. Tosiasia on, että porvarihallitukset ovat olleet keskustalle selvästi tuhoisampia kuin yhteistyö demarien kanssa.
Kaksi viimeistä kokoomusyhteistyötä on syönyt keskustan kannatuksesta kumpikin yli seitsemän prosenttiyksikköä, kun Marinin hallituksen jälkeen tappio oli 2,5 prosenttiyksikköä. Vanhasen ensimmäisen hallituksen (keskusta+sdp+rkp) jälkeen tappio oli vain 1,6 prosenttiyksikköä, ja puolue jopa säilytti ykköspaikan.
Tämän perusteella keskustan nimenomaan pitäisi pyrkiä yhteistyöhön demarien kanssa ja karttaa kokoomusta.
Mutta tästä huolimatta keskustaa vaivaa trauma joutumisesta ”vihervasemmiston apupuolueeksi” Marinin hallituksessa, vaikka tämä ei ainakaan mitenkään kattavasti vastannut todellisuutta.
Parikin keskustavaikuttajaa myöntää, että perussuomalaiset ja kokoomus pääsivät keskustan ihon alle ”räksytyksellään”. Ulkoapäin näyttää, että keskustalaiset nielivät opposition itseensä kohdistuvan propagandan.
”Puoluejohto läpikypsä kokoomuksen venkoiluun”
Propagandan uppoamista helpottivat ehkä toisaalta puolueessa elävä vahva epäluulo vihreitä kohtaan sekä toisaalta tapa, jolla Rinteen hallitus syntyi.
Rinteen hallitukseen osallistuminen vaalitappion jälkeen tuli kentälle yllätyksenä. Se oli enemmän puolue-eliitin tahto, ja eliitillä oli siihen syynsä, josta on vähemmän puhuttu.
Yksi keskustakonkari sanoo, että Sipilä ja muu puheenjohtajisto oli läpikypsä kokoomuksen venkoiluun sote-asiassa ja halusi maakuntamalliinsa ratkaisun.
Keskusta saikin Marinin hallituksessa läpi keskeiset sote-tavoitteensa, vaikkei Sipilän hallituksessa esillä ollutta maakuntamallia toteutettukaan. Moni muukin tavoite toteutui. Silti monet kentällä kokivat puolueen toiminnan linjattomaksi.
Puolue ei tuntenut olevansa oikeassa seurassa. Arvioiden mukaan syynä oli nimenomaan vihreät – siitäkin huolimatta, että pääministerin tuella keskusta suunnilleen poikkeuksetta käveli vihreiden yli erimielisyyksien sattuessa. Keskusta sai jopa liittoutua opposition kanssa ja kaatoi eduskunnassa hallituksen esityksen, jota oli itse ollut hyväksymässä. Siitä ei seurannut edes kunnon julkisia moitteita hallituksen johdolta.
Kevään 2021 puoliväliriihi oli Marinin hallituksen vaikein vaihe. Silloinen elinkeinoministeri Mika Lintilä oli jo tyhjentänyt työhuoneensa, Teemu Luukka kirjoittaa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu -kirjassaan. Kerrotaan myös, että presidentti Sauli Niinistön puhelu Annika Saarikolle sai keskustan peräytymään. Niinistö oli tiedon mukaan vedonnut siihen, että korona-aikana hallitusta ei pidä kaataa.
Saarikko ei enää halua kommentoida noita aikoja, mutta samassa Luukan kirjassa hän kertoo oman versionsa, jonka mukaan päätös hallituksen jatkosta jäi vain hänelle eikä eduskuntaryhmän kannasta ollut tietoa.
Seuraavan kerran keskusta oli lähdössä hallituksesta 2022. Siitä oli ilmeisesti jo jonkinlainen päätös, mutta aie raukesi Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Raha vain tekosyy
Tilanteen kehityksen voi nähdä monin eri tavoin, mutta selvää lienee, että ongelma ei ollut budjettiriihen vääntö 500 miljoonan euron menokehyskorotuksesta vaan keskustan paha olo. Siitä Saarikkokin Teemu Luukan kirjassa kertoo.
Mielenkiintoinen kysymys on, paljonko sille pahalle ololle oikeasti oli perusteita hallituksen politiikassa ja paljonko opposition onnistuneesta keskustan ihon alle pääsystä. Joka tapauksessa sekä Saarikon että useamman puolueaktiivin mukaan keskusta koki Marinin hallituksen jälkipuoliskon itselleen synkäksi ajaksi. Myös esimerkiksi turvelobby aiheutti suurta häröilyä keskustan sisällä.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse oli enemmän mielikuvista kuin politiikan sisällöstä. Kokoomus ja perussuomalaiset olivat onnistuneet yli odotusten.
Keskustan kipuilu näkyi myös julkisuudessa. Hallituskumppanit kokivat, että välillä oli vaikea saada selvää, mitä keskusta oikein halusi. Yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. Tuntui, että maali siirtyi jatkuvasti, kuvasi vihreiden silloinen puheenjohtaja ja ministeri Maria Ohisalo.
Salla Vuorikosken kirjassa Sanna Marin. Poikkeuksellinen pääministeri Saarikko puolestaan kertoo, että keskustassa ei oltu ymmärretty, ”kuinka laajasti Sdp:n talousajattelu oli murroksessa voimakkaan vasemmalle”.
Vuorikosken kirjan mukaan muiden silmissä näytti siltä, että Saarikko oli todella ahtaalla omiensa kanssa ja selvästi kiusaantunut hallituksen keskusteluissa. Kirjan tiedot vahvistavat mielikuvaa, että keskusta näki puoliväliriihen tilaisuudeksi korottaa profiiliaan, ehkä juuri vastauksena puheisiin punavihreiden apupuolueena toimimisesta.
Profiili ei noussut toivotulla tavalla, mikä voisi selittää vahvaksi nousseen halun lähteä hallituksesta.
”Sipilä käytännön kokoomuslainen”
Epäluuloa puolueen eliittiä kohtaan oli kentällä jo ennen Rinteen-Marinin hallitusta.
Myös Sipilän hallituksesta syntyi traumoja. Anne Bernerin ottaminen hallitukseen ”vailla mitään kosketusta keskustalaisuuteen” repi puoluetta, eräs konkari kertoo.
Mutta myös Juha Sipilä itse oli kentälle vähän kummajainen.
”Sipilän johtajaorientaatio oli monelle vieras eikä hänen ideologinen keskustalaisuutensa ollut kovin syvä. Hän oli pikemminkin käytännöllinen kokoomuslainen tai porvari ytimensä hukanneessa puolueessa”, konkari sanoo.
Hän katsoo, että keskusta joutui sijaiskärsijäksi, kun Sipilän hallitus teki keskustan mandaatilla ei-keskustalaista politiikkaa, jonka seurauksena keskustan kannatus laski ja puolue joutui tuuliajolle. Hän tosin myöntää, että keskustan vaalivoitto 2015 oli ainakin osin Sipilän ansiota – Sipilä siis myös ansaitsi paikkansa.
Keskusta vihertyy
Vihreät ovat selvästi osalle keskustaa punainen vaate. Keskustakonkari arvelee, että puolue voi olla valmis hallitukseen mieluummin "jopa populistisvassareiden" kuin vihreiden kanssa. Vastaavasti monien vihreiden silmissä keskusta on ympäristöpolitiikan suurin jarru. Mutta tosiasia on, että keskustassa myös leviävät samat näkemykset, jotka vihreille ovat keskeisiä.
Esimerkkinä vihreistä ajatuksista keskustassa mainitaan useimmin kansanedustaja Olga Oinas-Panuma. Hän on moittinut puoluettaan luontosuhteen unohtamisesta ja kaipaa puolueelleen näkyvämpää panosta ilmastonmuutoksen torjumiseen ja luonnon monimuotoisuudesta huolehtimiseen.
Eikä hän ole puolueessa yksin. Viimeksi keskustan Uudenmaan piiri päätti kantanaan, että suojelualueilla ei pidä saada harjoittaa kaivostoimintaa tai muutakaan teollista toimintaa. Se on mullistava kanta keskustan sisällä. Kannanotto perusteluineen voisi yhtä hyvin olla Uudenmaan vihreiden kokouksesta. Sen puolesta kokouksessa puhuivat myös puolueen pitkäaikaiset vahvat miehet Matti Vanhanen ja Timo Laaninen.
Asiasta kokouksessa esityksen tehnyt Outi Lankia puhuu hänkin Suomenmaan uutisessa tiukasti vihreiden arvojen puolesta: hänen mukaansa lyhyen tähtäimen taloudellinen hyöty ei saa ajaa pysyvien luontoarvojen ohi.
Samasta muutoksesta kertoo se, että keskustanuoret haluavat luopua sekä turkistarhauksesta että turpeen poltosta. Jossakin vaiheessa keskustassa varmaan aletaan myös suhtautua myönteisemmin kasvisruokaan, kun huomataan, että sekin syntyy maataloustuotteista.
Kannat toki jakavat puoluetta. Turkistarha-kannasta irtisanoutui myös keskustanuorten Etelä-Pohjanmaa piiri. Lapissa keskustalaiset ajavat vahvasti kaivostoiminnan sallimista kaksinkertaisesti suojellulla Viiankiaavan suoalueella.
Valta liukuu ylöspäin
Keskustan aluepolitiikan onnistumiset ovat toisaalta epäonnistumisia maaseudulle. On rakennettu vahvoja maakuntakeskuksia, joiden on tarkoitus turvata alueensa elinvoima. Mutta se kasvukeskusten elinvoiman lisäys onkin yleensä pois alueen muilta osilta eikä Helsingistä ja keskushallinnolta.
Se näkyy oikein hyvin myös sote-uudistuksessa. Päätösvalta ja resurssit lähtivät kunnista kohti maakuntakeskuksia, eivätkä edes pysähtyneet niihin vaan merkittäviltä osin jatkoivat matkaa vielä Helsinkiin ja lopulta valtiovarainministeriöön, ohittivat jopa substanssiministeriöt.
Maakuntien vahvistamiselle oleellista olisi hyvinvointialueiden verotusoikeus. Se ei kuitenkaan keskustalle sovi. Syitä lienee kaksi: nykyinen järjestelmä merkitsee tosiasiallisesti tulonsiirtoa vauraammilta alueilta keskustan kannatusalueille, ja toiseksi uuden verotusportaan väitetään kiristävän verotusta. Keskustassakin pelätään veropopulisteja.
Puolueessa on toki havaittu, että kehitys on kulkenut sen kannalta huonoon suuntaan. Tänä syksynä keskusta esittelikin lähimalliksi kutsumansa ajatuksen hallinnon hajauttamiseksi. Siinä keskushallintoa purettaisiin rankalla kädellä ja vahvistettaisiin kunta- ja aluehallintoa, eli siirrettäisiin valtaa pois Helsingistä.
Välissä on ahdasta
Keskustan taiteilu hallituksen ja muun opposition välillä ei ole johtanut selkeän oman vaihtoehdon kirkastumiseen. Oma profiili – ainakaan myönteisessä mielessä – ei noussut myöskään Marinin hallituksen kipuiluissa.
Ajankohtainen kysymys on, onko politiikassa ylipäätään olemassa jotain keskustaan asettuvaa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Varsinkaan sellaista, joka vastakkainasettelun kiihtymisen ja algoritmien aikana vakuuttaisi kansalaisia.
Jos vaihtoehto löytyykin, toinen kysymys on sitten se, vastaako keskustapuolue nykymuodossaan sellaiseen tarpeeseen.
Ainakin nyt näyttää siltä, että kansa tällä kertaa äänestää joko nykypolitiikan puolesta tai sitä vastaan. Sille välille on vaikea luoda houkuttelevaa vaihtoehtoa.
Kepu pettää aina?
Keskustalla on oma poliittinen kulttuurinsa, jota on kuvattu ilmaisuilla kepu pettää aina ja iltalypsy.
Edellä jo oli esimerkki hallituspuolueena liittoutumisesta opposition kanssa. Vuorikoski kuvaa kirjassaan muiden kokemuksia keskustan toimintaperiaatteista Marinin hallituksen aikana, miten ensin puolueet neuvottelevat jostain asiasta kohti kompromissia, melko pitkälle. Sen jälkeen keskustan ryhmä pitää kokouksen ja palaa pöytään.
"Nyt neuvotteluita jatketaan monta askelta takamatkalta suhteessa siihen, missä ennen taukoa oltiin. Myöhemmin keskusta pitää taas uuden ryhmäkokouksen ja tulee takaisin uuden ’jonkin ihan poskettoman’ vaatimuksen kanssa”, Vuorikoski kirjoittaa.
Silti keskusta on Rkp:n ohella kaikkein suosituin hallituskumppani, olkoon sen muu kokoonpano mikä tahansa. Puolue myös viihtyy hallituksessa, joten vain suuri tappio pitää sen ulkopuolella. Niinpä puolueessa taidetaan jo valmistautua 2027 vaalien jälkeiseen salkkujakoon.