Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset tempaa mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja etenee kuin elokuva halki vuosisatojen, kohtaus kohtaukselta. Punaisena lankana kulkee sukupuuttoon kuolleen jättimäisen merinisäkkään luurangon matka Beringin saarelta Helsingin luonnontieteelliseen museoon. Matkan varrella Turpeinen kertoo koko elollisen maailman synnystä ja monien elollisten kohtaloista – myös meidän ihmisten.
Tarina alkaa nykyhetkestä Helsingin luonnontieteellisestä museosta ja tekee sen jälkeen loikan kauas ajassa ja paikassa. Lukija heitetään Beringinmerelle ja vuoteen 1741 Vitus Beringin epäonniselle toiselle Amerikan tutkimusmatkalle, jolla on mukana myös ”teologian tohtori, luonnontieteilijä ja outo mies” Georg Wilhelm Steller. Beringin retkikunnan paluumatka Alaskan rannikolta muuttuu painajaiseksi ja Pyhä Pietari haaksirikkoutuu asumattomalle saarelle alle 200 kilometrin päähän lähtösatamasta.
Näin sattuma johtaa yhteen Stellerin ja merilehmän. Jättikokoinen sireenieläin oli jäänyt piiloon joka paikkaan leviävältä ihmislajilta ja oli saanut nyhtää levää Beringinsaaren rannoilla kaikessa rauhassa. Nyt oli siis ihminen löytänyt tämänkin maailmankolkan ja jälki on sen mukaista.
Turpeisen kirjassa syvästi uskonnollinen Steller pohtii jumalaa ja luomistyötä. Tieteellinen tutkimus oli vielä lapsenkengissään ja mahdollisuutta, että jokin jumalan luoma laji voisi kokonaan kadota maapallolta, ei vielä ymmärretty. Maailma oli monilta osin ihmiselle tutkimaton paikka. Vallalla oli vahva usko siihen, että ihminen ei ollut kaikkia eläimiä vielä edes löytänyt. Tähän ajatukseen linkittyy kirjan hieman hupaisalta tuntuva tarina mammuteista. 1700-luvun käsitys siitä, ettei ihmisellä olisi kovinkaan suurta vaikutusta luomakuntaan, tuntui ensin naiivilta, mutta eihän lajimme ymmärrys aiheesta vaikuta kehittyneen kovinkaan paljon vajaassa kolmessasadassa vuodessa.
Säntillinen luonnontieteilijä Steller tutkii, kirjaa ja raportoi, mutta kun hänen elollinen aikansa päättyy kovin aikaisin, lista hänen jäljelle jääneistä papereistaan on sekalainen kokoelma kaikenlaista viimeistelemätöntä. Stellerin töistä jäljelle jäi papereita ja kasveja, ja vuoteen 1768 mennessä sukupuuttoon kuolleesta stellerinmerilehmästä jää jäljelle Stellerin kuvauksen lisäksi vain kasa luita. Näitä luita halajaa haltuunsa muun muassa Aleksanterin Keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmann.
Sata vuotta sen jälkeen kun Steller kohtasi merilehmän Beringinsaarella löydetään rantahiekkaan hautautuneena yksi harvoista kokonaisista luurangoista ja Alaskan kuvernöörinä toiminut Johan Hampus Furuhjelm toimittaa luurangon Helsinkiin.
Tarkka tarina kuvittelee historian hahmot eloon – myös merilehmän
Kirja etenee pääosin kronologisesti, mutta hypähtelee sujuvasti menneeseen taustoittamaan keskeisten hahmojen elämää – myös merilehmän. Takaumat haarautuvat pääjuonesta hykerryttävästi. Merilehmien lemmenleikit ja sen peniksen pituuden kirjaaminen luonnontieteelliseen selontekoon johtavat lukijan tutustumaan Stellerin vaimoon. Kieli on kaunista ja sujuvaa, jopa runollista. Lyhyetkin lauseet kertovat paljon.
Turpeinen on tehnyt käsittämättömän mittavan taustatyön jäljittäessään stellerinmerilehmän luurangon matkaa Helsingin luonnontieteelliseen museoon, mutta toteaa jälkisanoissaankin:
”Kohdissa, joissa tietoa ei ole ollut saatavilla tai en ole sen luo löytänyt, olen ottanut vapauden kuvitella.”
Turpeisen kirja ei ole tietokirja, eikä siinä ole lähdeluetteloa. Elolliset on Turpeisen keräämän faktatiedon pohjalta kirjoitettu biofiktiivinen teos, joka kuvittelee eloon oikeat historialliset henkilöt. Tuloksena on informatiivisuuden lisäksi viihdyttävä kuvaus Beringin retkikuntalaisista, Alaskan kuvernööri Furuhjelmin perheestä, eläintentäyttäjä Martin Wolffista, taiteilija Hilda Olsonista ja preparaattori John Grönvallista – ihmislajin edustajista, joiden käsien kautta luut kulkevat ja joiden oma elämäkin on vain rajallinen hetki.
Ennen kaikkea kirja on tarina sukupuutosta, joka on läsnä maailmassa nytkin. Turpeinen tuo teeman näkyväksi suunnatessaan lopussa kiitoksen lajeille, jotka määriteltiin sukupuuttoon kuolleiksi kirjan kirjoittamisen aikana. Kadonneiden elollisten listan pituus nostaa kyyneleet silmiin. Elolliset on stellerinmerilehmän testamentti ja muistutus siitä, että mikä on kadotettu sitä ei voida koskaan saada takaisin.
Elolliset on ehdottomasti tämän vuoden kirjatapaus. Ihmettelenkin, jos se ei nouse Finlandia-ehdokkaaksi. Viehättävä tarinankerronta yhdistettynä tärkeääkin tärkeämpään aiheeseen on lyömätön yhdistelmä. Tämä kirja kaikkien on luettava. Ja jos Turpeisen kirjan luettuasi janoat lisätietoa Beringin viimeisen matkan vaiheista, suosittelen Aura Koiviston vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Mies ja merilehmä.
Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023.
0 kommenttia