Pikkuparlamentissa Helsingissä oli eilen kuhinaa yli viisi tuntia, kun vihreiden puoluevaltuuskunnan jäsenet ja eduskuntaryhmä – yhteensä 61 henkeä – kokoontuivat päättämään Maria Ohisalon vanhempainvapaan sijaisuudesta.
Kuhinaa on ollut itse asiassa jo päivä- ja viikkokausia, sillä sijaisjärjestelyjen eri vaihtoehtoja on ruodittu vihreissä – ja mediassa – perinpohjin jo etukäteen – kuten Verdekin kirjoitti 3.9. Viime viikon vihreä henkilö oli Iiris Suomela, jonka puoluehallitus valitsi puheenjohtajasijaiseksi, ja joka saman tien ilmoitti pysyttelevänsä poissa ministerikisasta.
Eilisiltana päätöksiä tehtiin pitkän keskustelun jälkeen useampia. Ohisalo haluaa palata vapaaltaan ympäristöministeriöön ja vetää vihreää joukkoa eduskuntavaaleihin ilmasto- ja ympäristöteemojen myötä. Rooli sopii vihreiden puheenjohtajalle, vaikka Ohisalo ei olekaan taustaltaan biologi (kuten Krista Mikkonen), ympäristötieteen maisteri (kuten Emma Kari) tai Ilmatieteen laitoksen tutkija (kuten Atte Harjanne). Sisäministerinä olo on epäkiitollista hommaa, kun ilmastoaktivistit koettelevat poliisien (ja kansalaisten) hermoja.
Tähän lehmänhermoja vaativaan hommaan siirtyykin nyt ilmasto- ja ympäristöministeri Mikkonen. Hän ilmoitti jatkavansa työtä heti marraskuun puolivälin jälkeen mm. työperäisen maahanmuuton helpottamiseksi. Kokouksen jälkeen kansanedustaja Satu Hassi arvioi, että Mikkosen rauhallinen ja vähäeleinen tyyli sopii hyvin sisäministeriön asioiden käsittelyyn.
Hallituksen vihreässä ministeriryhmässä vaihtuu siis vain yksi nimi – ja sekin tilapäisesti. Ehkä on vielä syytä todeta, että ulkoministeri Pekka Haavisto ei ollut missään vaiheessa menossa vaihtopenkille.
Emma Kari sai pisteitä neuvottelutaidoistaan
Jos viime viikon vihreä henkilö oli Suomela, niin tällä viikolla tittelin saa Emma Kari, tuleva tilapäinen ilmasto- ja ympäristöministeri ja hallitusviisikon jäsen. Karin valinta meni tiukaksi, sillä hän sai yhteiskokoukselta 33 ääntä ja Mikkonen 27. Samalla tapaa tiukka oli aikoinaan Mikkosen valinta ministeriksi, sillä hän päihitti Oras Tynkkysen vielä pienemmällä marginaalilla äänin 29-28. Molemmilla kerroilla tärkeäksi erottavaksi tekijäksi nousi alueellisuus – Mikkonen edustaa joensuulaisena ei-Helsinkiä.
Karin neuvottelutaidot ja periksiantamattomuus on luettu vahvuuksiksi, joita keväällä tarvitaan. Ympäristöministeriössä on kesken monia tärkeitä lakihankkeita, ja kantona kaskessa vielä mahdolliset neuvottelut päästötavoitteista. Syksyn budjettiriihessähän päädyttiin siirtämään ratkaisuja ensi kevääseen. Jos Suomen ilmastopaneeli arvioi, etteivät ilmastotoimet riitä, on edessä jälleen uusi neuvotteluvääntö. Keskusta saa Karista sitkeän neuvottelukumppanin, joka on esiintyjänä vauhdikas eikä jää keskusteluissa taka-alalle.
Mihin eiliset valinnat sitten vihreitä vie? Vihreiden ohjelmassa, kuten koko hallitusohjelmassakaan, ei ole tapahtunut muutoksia. Tämänaamuisissa mediakommenteissa puhuttiin rytminvaihdoksesta, ja sehän on tietenkin tarpeen, jos puolue mielii nostaa kannatustaan nykyisten mielipidekyselyjen noin 10 prosentin tasosta.
Vihreiden on saatava ympäristövoittoja seuraavien puolentoista vuoden aikana ja niistä on osattava puhua niin että viesti menee perille yhtä lailla Helsingin Kallioon kuin Joensuun Niinivaaralle tai Hämeenlinnan Ojoisille maaseutujen taajamista puhumattakaan.
Kun vihreät valitsivat kuukausi sitten puoluekokouksessa varapuheenjohtajia, paljon toiveita tuntui kertyvän Atte Harjanteen kontolle. Hän on yksi kolmesta miehestä vihreiden 20-päisessä eduskuntaryhmässä. Eilisessä kokouksessa Harjanne kuitenkin vetäytyi sisäministeriäänestyksestä joukkuepelin hengessä. Samalla tapaa vetäytyi varapuheenjohtaja Hanna Holopainen, joka ei halunnut olla vastaehdokkaana suuresti arvostamalleen Mikkoselle.
Harjanne on ensimmäisen kauden kansanedustaja, jolle nyt sovitetaan eduskuntaryhmän puheenjohtajan viittaa Emma Karin jälkeen. Tämä päätös on kuitenkin eduskuntaryhmän vastuulla, eikä siitä sen kummemmin eilen keskusteltu.
Kun asiaa mietiskelee, niin henkilövalinnat olivat perusteltuja. Iiris Suomelan jobi on vetää vaalikampanjaa, mihin hän sopii persoonaltaan ja paikkakunnaltaan. Jos hänestä olisi tehty lisäksi ministerin tuuraaja, olisi se vienyt aikaa vaalityöltä.
Sisäministerin paikalle tarvittiin kokemusta. Krista Mikkonen tuntui olevan vastentahtoinen tähän tehtävään, ja olisi halunnut jatkaa ympäristöministerinä, mutta kieltämättä hän on pätevämpi kuin Harjanne tai Kari.
Emma Kari on toisen kauden kansanedustaja ja meriiteiltään hän ansaitsi ympäristöministerin salkun paremmin kuin Atte Harjanne. Tosin äänestys tehtiin eri järjestyksessä: ensin äänestettiin ympäristöministerin paikasta, ja vasta sitten painavammasta sisäministerin salkusta. Tulos olisi voinut olla toinen, jos äänestysjärjestys olisi ollut päinvastoin. Ehkä olisi kannattanut äänestyttää kokonaisia vaihtoehtoja yksittäisten henkilöiden sijaan? Mutta toisaalta jos Harjanne tai Kari olisi ollut sisäministeri, niin Mikkonen olisi saanut väistyä Ohisalon tieltä puolen vuoden päästä.
Mielestäni Ohisalo itse on ainoa epäonnistunut valinta. Ei puheenjohtajaksi, mutta sen suhteen että hän loikkaa vihreille sopivampaan mutta painoarvoltaan kevyempään ympäristöministeriöön seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen, ja siten pakotti Mikkosen sisäministeriksi. Olisin toivonut vastuunkantoa puolueen puheenjohtajalta vaalitaktikoinnin sijaan.