Kunnollisuus on rikki
Pääministeri Petteri Orpo korostaa kunnollisuuttaan, mutta Garden Helsinki -hankkeen ympärillä pyörivä vastuunpakoilu kertoo toista. Ennen vanhaan kunnollisuus tarkoitti vastuun kantamista – nykyään siitä on tullut pelkkä poliittinen suojakilpi, jolla väistellään vaikeat kysymykset.
Markus Leikola kirjoitti hiljattain, kuinka päättäjämme ovat menettämässä häpeämisen taidon. Ajatus palasi mieleen ristiriidasta, jolla pääministeri Petteri Orpo toistuvasti korostaa kunnolla tekemisen olevan ylin periaatteensa, mutta ei löydä virheitä prosesseista, joissa oikeustieteen professori näkee rakenteellista korruptiota.
Kunnollisuus ei ole erehtymätöntä. Kunnollinenkaan ihminen ei aina tiedä kaikkea eikä aina tee oikeita ratkaisuja, mutta hän kokee velvollisuudekseen vastata teoistaan. Garden Helsinki -hankkeen ympärillä käytävä keskustelu on tästä poikkeuksellinen lakmustesti.
Kun hallitukselta on kysytty toimintatavoista, vastaukseksi on tarjottu Taylor Swiftin keikkaa. Kun on kysytty päätöksenteosta, on muistutettu työpaikkojen tärkeydestä. Kun on kysytty hallituksen toiminnasta, on siirretty huomio Helsingin kaupunginvaltuuston asemakaavapäätöksiin.
Haastateltava vaihtuu haastajaksi, ja kyseenalaistettujen metodien sijaan aletaan käsitellä visioita.
Visioita tarvitaan. Työpaikat ovat hyvä tavoite. Talouskasvu olisi odotettu ilouutinen. Taylor Swift olisi näyttävä konserttivieras. Mikään näistä ei kuitenkaan vastaa kysymykseen siitä, miten ja miksi valtion varoja päätettiin käyttää vastoin vastuuministeriön kantaa.
Onneksi oikeuskanslerin kysymykset ovat erilaisia kuin poliittinen debatti. Niissä ei kysytä, onko hanke hyvä idea. Niissä kysytään kuka teki arviot, kuka tiesi, mitä tiesi, milloin tiesi ja mihin ratkaisut perustuivat.
Sellaisiin kysymyksiin ei enää vastata ”Taylor Swift”. Toisin kuin A-studion toimittaja, oikeuskansleri ei kiirehdi eteenpäin, jos vastauksen sijaan tarjotaan unelmahöttöä.
Poliittisessa debatissa vastaamisesta on tullut vapaaehtoista. Toimittajat esittävät edelleen kysymyksiä, mutta poliitikkojen ei enää odoteta vastaavan niihin. Populistin keskeinen taito on saada ihmiset unohtamaan mikä kysymys oli.
Häpeämättömyyden maailmanliigassa loistava Donald Trump on saanut oppinsa lakimieheltään Roy Cohnilta. Häneltä Trump oppi jo nuorena, ettei koskaan pidä myöntää mitään ja aina pitää hyökätä.
Totuuden jälkeisen ajan populistit jäljittelevät menestyneitä metodeja samaan tapaan kuin artistit musiikkimaailman nousevia trendejä. Tukkahevi vaihtuu eurodiskoon ja asiallinen vastaus asiattomiin hyökkäyksiin, jos vanhasta tyylistä ei enää palkita. Uusi tyyli näyttää pelastavan hankalilta kysymyksiltä ja nostavan medianäkyvyyttä.
Tietämättömyyskin on uudenlaista. Pohjoismainen pääministeri on poikkeuksellisen laajasti informoitu ihminen, mutta omituisen usein kaiken kansan tiedossa olevat seikat tulevat Orpolle uutena tietona tai yllätyksenä. Ikään kuin hän voisi itse valita milloin tietää ja milloin ei.
Kunnollinen ihminen ei rakenna puolustustaan sen varaan, ettei tiennyt. Hän rakentaa sen varaan mitä teki silloin, kun sai tietää.
Huolestuttava on myös puolustus ”tämä on aivan normaalia.” Jos hyväveljeily nähdään normaalina toimintana, ongelma ei pienene, vaan kasvaa. Kansalaisten luottamus järjestelmään on koetuksella ja etenkin nuoret kipuilevat näköalattomuuden kanssa, mutta herrakerho toteaa jakoautomaattinsa toimivan normaalisti. Se ei ole puolustuspuhe, vaan hälytys.
Leikola kirjoitti häpeästä. Minä kirjoitan kunnollisuudesta, jolla ennen vanhaan kannettiin vastuu omasta toiminnasta. Nyt kunnollisuuden esittämisestä on tullut suojakilpi. Sen suojassa torjutaan kritiikki, vaihdetaan puheenaihetta ja esitellään jaloja periaatteita ja päämääriä. Kilvestä kimpoavat syytökset niille, jotka julkeavat vastustaa kasvua tai Taylor Swiftin konserttia.
Kunnollisuus on rikki.
Kunnollinen ihminen ei puolusta vääriä keinojaan hyvällä tarkoituksella. Hän ei puolusta itseään hyökkäämällä. Eikä hän toistele loputtomiin, ettei tiennyt.
Kunnollinen ihminen vastaa siihen kysymykseen, joka hänelle esitettiin.
Markus Wasara
Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.
