Atlantista Keski-Euroopan meri

Olen aiemmin vitsaillut Trumpin (lausutaan ”Trumpf”) innolle ”amerikkalaistaa” paikannimiä toteamalla, että Kanadan pitäisi liittyä Eurooppaan, jotta Atlanttia voisi kutsua Keski-Euroopan mereksi. Nyt vitsi kuvaa maailmanjärjestyksen tilaa paremmin kuin moni virallinen julkilausuma.

Kanadan pääministeri Mark Carney totesi ylistetyssä puheessaan Davosissa, että maailmanjärjestys on jo murtunut. Sääntöpohjainen järjestelmä toimi, koska se tarjosi ennustettavuutta – sujuvat merireitit, vakaat rahoitusmarkkinat ja yhteiset pelisäännöt. Nyt integraatiosta on tullut kiristyksen väline ja vapaaotteluareena.

Kysymyksenä ei ole, sopeutuuko Eurooppa, vaan miten. Rakentaako se muureja vai järjestäytyykö uudelleen. Carney muistutti, että jos keskivallat eivät ole pöydässä, ne ovat ruokalistalla.

Puntarissa ei kuitenkaan ole voiman määrä, vaan kyky käyttää sitä institutionaalisesti. Kun kauppapolitiikka muuttuu solvauksiksi ja uhkauksiksi, politiikka on korvautunut performanssilla. Se kertoo hallinnon rapautumisesta, ei vahvuudesta.

Radiohaastattelussa Martti Koskenniemi vertasi politiikkaa markkinoihin: emme käy kauppaa siksi, että luottaisimme yksittäisiin kauppiaisiin, vaan siksi, että luotamme sääntöihin. Sama pätee diplomatiaan. Järjestelmät on tehty kestämään ihmisten ailahtelevuutta. Kun luottamus sääntöihin katoaa, yhteistyö pysähtyy.

Murros on konkreettinen. Davosin jälkeen Trump uhkasi Kanadaa sadan prosentin tulleilla. Uhka ei kohdistunut kilpailijaan vaan liittolaiseen, jonka talous ja turvallisuus on rakennettu yhteensopivaksi Yhdysvaltojen kanssa.

Tämän jälkeen Eurooppaa ja Kanadaa on vaikea tarkastella erillään. Jos taloudesta tulee painostuskeino liittolaisille, vastaus on uusi koordinaatio. Liittolaisuus ei ole tunne, vaan rakenteiden, sääntöjen ja ennustettavuuden verkko. Kun toinen osapuoli hylkää nämä, liittoa ei enää ole. 

Taloustieteilijä Paul Krugman arvioi, että Eurooppaa kohtaan esitetty avoin halveksunta ja painostus hävisi kamppailun. Kun Eurooppa lakkasi mielistelemästä ja vastasi rakenteellisesti yhtenäisenä, uhkaukset peruttiin. Sääntöpohjaisen järjestyksen ominaisuus on, että kiusaaminen toimii vain hajanaisuutta vastaan.

Samalla murtui myytti Euroopan heikkoudesta. Äänekkyys ei ole voiman mitta. Elämänlaatu, taloudellinen kestävyys ja toimintakyky yhdessä ovat. Kun Eurooppa muistaa olevansa valtava markkina, myös USA muistaa olevansa sen kysynnästä kovin riippuvainen.

Sotilaallisestikaan Euroopan suurin ongelma ei ole kapasiteetti, vaan hajanaisuus. Ja hajanaisuus on poliittinen valinta, jonka voi korvata toisella politiikalla – yksituumaisella ja resilientillä. Ja kun turvallisuus kietoutuu talouteen, energiaan ja toimitusketjuihin, Euroopan on pelattava nykyisillä säännöillä, ei eilisen turvatakuilla.

Carney siteerasi puheessaan Vaclav Havelin tarinaa kauppiaasta, joka uskon loputtua lakkasi ripustamasta vanhaa kylttiä ikkunaansa – ja niin hegemonian kaatuminen sai lisää vauhtia. USA-johtoisen hegemonian murtuessa ihmiset ripustavat internetiin uusia liittolaiskarttoja. 

Demokratiat Atlantin ympärillä eivät tarvitse hegemoniaa vaan yhteiset säännöt. Siksi keskustelu Mercosur-sopimuksesta on paljastava. Kun oikeudellisia reunaehtoja päätettiin selvittää, sitä kutsuttiin kokoomus-narratiivissa jarrutteluksi. Todellisuudessa siinä ratkaistaan, millaista maailmaa Eurooppa rakentaa. Oikeudellisuudessa olisi vähemmän selvitettävää, jos yritysvastuuta, metsäsääntelyä ja ruokaturvaa ei olisi vesitetty vuosikausia. Euroopan vahvuus ei ole opportunistisissa banaanidiileissä vaan siinä, että se määrittää ehdot, joilla kestävä yhteistyö toteutuu. Liittolaisuus, joka ei kestä oikeudellista tarkastelua, on riski.

Yksin jäämisessä Yhdysvallat ei jää yksin. Venäjä kulkee samaa polkua. Tsaarien omaksuma mafialogiikka voi toimia kaupunginosissa, mutta ei lopulta maailmankartalla.

Viime vuosisadalle jumittuneet suurvallat eivät kaadu ulkoiseen paineeseen, vaan yksinäisyyteen. Kun muut öljyvaltiotkin sijoittavat uusiin kasvualoihin eivätkä suostu pysymään diktaattorien tukena, öljytornit sortuvat omasta painostaan.

Jos Atlantti alkaa näyttää Keski-Euroopan mereltä, se ei johdu demokratian voittokulusta vaan siitä, että johtajuudelle jäi tyhjä paikka. Mutta ei Eurooppa tarvitsekaan imperiumia. Se tarvitsee kumppaneita, joille kansainväliset säännöt ovat vahvempia kuin pähkähullun ruhtinaan mielialat.

Markus Wasara

Kirjoittaja on eurooppalainen luova johtaja ja kansainvälisen yhteistyön ystävä.