Kokoomus tavoittelee hyvinvointivaltion lopullista alasajoa

"Nyt myös meidän oikeistomme elää aivan fantasiamaailmassa, missä voidaan yhtä aikaa rahoittaa lisäpuolustusmenot, kasvavat sotekustannukset ja sitten vielä rahoittaa jättimäiset veroalennukset."

Näin totesi kokoomusta edustava taloustieteilijä Heikki Pursiainen Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa hän taivasteli oman puolueensa ja perussuomalaisten hallituksen talouspolitiikkaa. Ja toden totta: lisäpuolustusmenot, kasvavat sote-kustannukset ja jättimäiset veronalennukset ovat johtaneet siihen, että Petteri Orpon ja Riikka Purran johdolla Suomi velkaantuu ennennäkemättömällä vauhdilla.

Kukaan tuskin rakastaa veroja, mutta ilman riittävää verotusta hyvinvointivaltion palveluita ei voida enää rahoittaa, ellei sitten menoja kateta velalla. Pahimmassa tapauksessa Suomi sekä velkaantuu että ajaa hyvinvointivointiyhteiskunnan palveluita alas. Menopaineet kasaantuvatkin joka suunnasta yhtä aikaa: vanheneva väestö kasvattaa sote-menoja, korkomenot nakertavat budjetin reunoja ja Nato-sitoumus nostaa puolustusmenoja lähivuosina miljardeilla.

Kuvaavaa oli, kun kehysriihen tiedotustilaisuudessa Purra ensin esitteli, kuinka velkaantuminen nousee tulevina vuosina yli 17 miljardin vuosivauhtiin. Ja heti seuraavalla kalvolla hän ylpeili sillä, kuinka hallitus samaan aikaan laskee kokonaisveroastetta. Tätä epäyhtälöä hallitus piti "jonkinlaisena saavutuksena". Juuri tällainen fantasiamaailma on se, mistä taloustieteilijä Pursiainenkin puhui – sellainen, jossa miljardiluokan alijäämä ja veronalennukset esiintyvät samassa lauseessa ilman, että puhuja edes punastuu.

Kokonaisveroasteelle on tällä hetkellä pikemminkin nousu- kuin laskupainetta. Kun taloutemme on valmiiksi kohta 20 miljardia alijäämäinen, on oikeastaan täysin vastuutonta esittää kokonaisveroasteen laskua. Jokainen prosenttiyksikön lasku tarkoittaisi suoralla laskennalla yli kolmea miljardia lisää alijäämää ja velkaa – siis lisää kuoletettavaa suomalaisten lasten ja nuorten piikkiin.

Mutta juuri tätä kokoomus uudessa tavoiteohjelmassaan esittää. Käytännössä tämä tarkoittaa hyvinvointivaltion alasajoa, sillä sellaista yhtälöä, jossa pidetään samaan aikaan kiinni puolustuksesta ja rahoitetaan vanhenevan väestön kasvavat sote- ja sotu-menot, ei ole olemassakaan – ellei sitten elä fantasiamaailmassa. Edes se, että kaikki Suomen työttömät saataisiin töihin, ei riitä kattamaan nykyistä alijäämää. Tämän vahvisti toissa viikolla talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänenkin. Toisin sanoen edes ihme työllisyysmarkkinoilla ei pelastaisi kokoomuksen veroleikkaussatua.

Poliitikon on kiva esittää verotuksen keventämistä, sillä se tuo ääniä. Mutta esittämällä verotuksen keventämistä tulee väistämättä esittäneeksi mittavaa velkaantumista tai hyvinvointivaltion alasajoa. Kokoomuksen tavoiteohjelmassa velkaantuminen on tarkoitus pysäyttää, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää tällöin hyvinvointivaltion alasajo. Sitä kokoomus ei tietenkään sano ääneen, sillä myös hyvinvointivaltiolle on Suomessa vahva kannatus.

Yleinen narratiivi fantasiaoikeistossa on, että Suomen veroaste on jo niin korkea, että se aiheuttaa talouden ongelmat. Tämän perusteluksi kaivetaan usein Lafferin käyrät ja muut moneen kertaan murretut talousmyytit esiin. Mutta tilastodata ei oikein tue tätä narratiivia. Suomen talous on ollut viimeksi lähellä tasapainoa Juha Sipilän hallituksen aikana, jolloin veroaste oli pari prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi. Tämän päivän numeroina tuollainen kokonaisveroaste tarkoittaisi yli kuusi miljardia pienempää velkaantumista. Ruotsissa ja Tanskassa – joista Suomessa usein halutaan ottaa mallia julkisen talouden hoidossa – kokonaisveroaste on ollut vuosikymmenet Suomea korkeampi ja talouskasvu on silti ollut Suomea parempaa. Teoreettisesti voi laskea, että jos Suomella olisi Tanskan 46–47 prosentin veroaste, valtion budjetti olisi suurin piirtein tasapainossa.

Tästä hahmottuu kokoomuksen tavoiteohjelman sisäinen ristiriita. Ohjelma sitoutuu yhtä aikaa hyvinvointivaltion turvaamiseen, velkaantumisen pysäyttämiseen ja kokonaisveroasteen laskemiseen, vaikka näiden kolmen tavoitteen yhteensovittaminen on aritmeettisesti mahdotonta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei rakennu veronalennuksille vaan riittävälle veropohjalle ja työllisyydelle. Jos veropohjaa kavennetaan tietoisesti, palveluiden taso joudutaan ennemmin tai myöhemmin sopeuttamaan vastaamaan pienempää rahoitusta.

Erityisesti kokoomus on peräänkuuluttanut Suomeen rehellisempää puhetta taloudesta. Se on perusteltu vaatimus, mutta rehellisyyden pitäisi alkaa puolueen omasta agendasta. Ideologisesti oikealla verotus nähdään ennen muuta ongelmana, jota tulee aina pienentää, eikä välineenä, joka mahdollistaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion tai kestävän talouden ylipäätään. Vasemmalla puolestaan verotus näyttäytyy usein lähes jokaisen ongelman ratkaisuna, ja sen kielteiset vaikutukset työnteon kannustimiin, investointeihin ja kilpailukykyyn jäävät keskustelussa toistuvasti sivuosaan. 

Vihreät tekee tähän asetelmaan poikkeuksen, koska veroaste ei ole meille uskonkappale vaan väline. Sen taso pitää asettaa siellä, missä hyvinvointivaltion rahoitus, työllisyyden kannustimet ja velkakestävyys ovat tasapainossa – joskus se tarkoittaa veroasteen nostamista, joskus taloudelle haitallisten verojen keventämistä, monissa tapauksissa veropohjan tiivistämistä ennen kuin verokantoihin kosketaan, ja erityisesti verotuksen painopisteen siirtämistä työnteosta saastuttamiseen ja muihin yhteiskunnallisiin haittoihin.

Talouspolitiikka ratkeaa lopulta yhteenlaskulla, ei sloganeilla. Kun puolustus, vanheneva väestö ja korkomenot nostavat menoja samaan aikaan kun veroastetta luvataan laskea, summa ei muutu siitä, että lopputulos kirjoitetaan auki kauniilla sanoilla. Joko velka kasvaa tai palvelut supistuvat – kolmatta tietä ei ole. Ja puolueiden – myös kokoomuksen – olisi syytä esittää ohjelmia, jotka kestävät tämän laskutoimituksen.