Onko parlamentaarinen sopiminen demokratian vastaista?

Eduskuntapuolueet hakivat pitkään yhteisymmärrystä julkisen talouden tulevasta suunnasta. Lopulta yhtä vaille kaikki olivat valmiita hyväksymään sovun – osa innokkaammin, osa vastentahtoisemmin.

Sovun sisällöstä voi perustellusti olla montaa mieltä (tarkemmin siitä muun muassa täällä ja täällä). Erityisesti Vasemmistoliitto on kuitenkin arvostellut sisällön lisäksi sitä, että puolueet voisivat yhdessä sopia parlamentaarisesti politiikan tulevasta suunnasta.

Parlamentaarinen sopiminen: tarpeetonta tai tärkeää

Vasemmistoliiton entinen varapuheenjohtaja Minna Minkkinen moitti taloussopua epädemokraattiseksi. Puoluetta työryhmässä edustanut kansanedustaja Hanna Sarkkinen totesi, että ”näemme tarpeettomana sitoa seuraavan hallituksen käsiä talouspolitiikan toteuttamisessa”.

Puolueen puheenjohtaja Minja Koskela pohti, viekö parlamentaarinen sopiminen ”demokraattista päätöksentekoa pois vaaleilla valitulta hallitukselta”. Vasemmiston kansanedustaja Johannes Yrttiaho puolestaan piti ylipäänsä kyseenalaisena, ”että edellinen hallitus ja eduskunta yrittävät sitoa tulevien päättäjien käsiä vaalien yli”.

Aiemmin Vasemmistoliitto on usein tukenut parlamentaarista sopimista. Välillä se on jopa vaatinut sitä.

Kun eduskuntapuolueet taannoin sopivat tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoituksen (TKI) kasvattamisesta, Pia Lohikoski (vas.) totesi, että ”parlamentaarinen yksimielisyys valtion roolista TKI-rahoittajana on erittäin tärkeä”. Kun puolueet taas linjasivat yhdessä Ylen rahoituksesta, Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen perusteli mukana olemista sillä, että tärkeintä oli saada parlamentaarinen sopu.

Sote-uudistuksen valmistelua silloinen puolueen puheenjohtaja Li Andersson vaati jatkamaan juuri parlamentaarisella kokoonpanolla. Hän myös arvosteli hallitusta toteamalla, että ”laajan poliittisen yhteistyön sijaan te valitsitte hallitusvetoisen valmistelun tien”. Vastikään Pekonen totesi, että on ”oikein hyvä, että tätä soten uudistustyötä nyt aidosti pyritään jatkamaan parlamentaarisesti”.

Tuoreimpana parlamentaarista sopimista on kaivattu päätöksiin ydinaseista. Koskela kannatti esitystä parlamentaarisen työryhmän asettamisesta ja perusteli sitä näin: ”Parlamentaarisella keskustelulla ja demokraattisella kansalaiskeskustelulla on näin isoissa kysymyksissä arvo sinänsä.”

Esimerkkien valossa saattaisi ajatella, että ehkä Vasemmistoliitto kannattaa parlamentaarista sopimista muissa aiheissa. Koskela on kuitenkin korostanut myös talouspolitiikan parlamentaarisesta yhteistyöstä ”pitävänsä hyvänä sitä, että asioista pyritään sopimaan yli hallitus–oppositiorajojen ja yli vaalikausien”.

Välillä julkisuuteen tihkui tietoja, että talouslinjoista olisivat päättämässä vain neljä suurta puoluetta. Tätä Sarkkinen moitti juuri parlamentaarisen sopimisen puutteesta: ”Se ei ole silloin parlamentaarinen sopu. Se on heidän sopunsa. Tämä on kummallinen tulkinta parlamentaarisesta prosessista.”

Vaikka parlamentaarisesta sopimisesta talouspolitiikassa ovat arvostelleet erityisesti vasemmistoliittolaiset, vastaavia huolia ovat esittäneet muutkin. Esimerkiksi vihreiden puoluekokoukselle jätetyssä aloitteessa katsotaan, että taloussopu tuo ”normaalin demokraattisen prosessin ulkopuolista neuvottelua ilman selvää lisähyötyä” ja ”kaventaa demokraattista liikkumatilaa sitomalla tulevien hallitusten finanssipolitiikkaa mekaanisiin sääntöihin”.

Mitä parlamentaarinen sopiminen on – ja ei ole

Suomessa valtaosan päätöksistä tekee kulloinenkin hallitus eduskuntaenemmistönsä turvin. Parlamentaarinen sopiminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että sopua jostain keskeisestä politiikan kysymyksestä haetaankin kaikkien eduskuntapuolueiden kesken, yli hallitus-oppositiorajojen.

Parlamentaarisella sopimisella tavoitellaan päätöksentekoon pitkäjänteisyyttä, ennakoitavuutta ja jatkuvuutta yli vaalikausien. Kun mukana ovat nykyisten lisäksi myös tulevat hallituspuolueet, yhdessä sovitun linjan voi odottaa pitävän.

Samalla on hyvä hahmottaa, mitä parlamentaarinen sopiminen ei tarkoita. Se ei estä sitä, että puolueet voivat niin halutessaan muuttaa mielipidettä, jos vaikka olosuhteet muuttuvat olennaisesti.

Yritys rakentaa parlamentaarista sopua ei myöskään tarkoita sitä, että sellainen aina saadaan aikaan. Puolueet voivat vilpittömistä yrityksistä huolimatta päätyä lopulta eri johtopäätöksiin – niin kuin nytkin työryhmässä talouspolitiikan suunnasta.

Ennen kaikkea parlamentaarinen sopiminen ei estä sen paremmin oikeudellisesti kuin poliittisestikaan sitä, että kukin hallitus ja eduskunta voi lopulta tehdä parhaaksi katsomiaan päätöksiä niin kuin demokratiaan kuuluu. Esimerkiksi Orpon hallitus on päättänyt poiketa järjestöjen rahoitusta koskevasta parlamentaarisesta sovusta. Siihen sillä on täysi oikeus.

Toki jos aiemmin sovitusta poiketaan, moni voi kysyä linjanmuutokselle perusteita – ja ihan aiheellisesti. Sekin on demokratiaan kuuluvaa yhteiskunnallista keskustelua.

Eduistaan huolimatta parlamentaarinen sopiminen ei toki sovi kaikkeen. Jo yksin perusteellisen sopimisen työmäärä on sellainen, että päätöksenteko tikahtuisi, jos joka asian päällä istuisi kaikkien puolueiden työryhmä. 

Sopimisen filosofia

Filosofinen kysymys kuuluu, millainen päätöksenteko pohjimmiltaan on demokraattista. Onko demokraattisinta se, että kulloinenkin hallitus päättää enemmistönsä turvin? Silloinkin, kun nykyisen hallituksen päätökset vaikuttavat merkittävästi myös tuleviin hallituksiin? Ja silloinkin, kun nykyisen hallituspohjan kannatus on pudonnut selvästi alle puoleen äänestäjistä?

Vai onko demokraattisempaa se, että yhteistä linjaa haetaan kaikkien eduskuntapuolueiden kesken? Siis puolueiden, jotka yhdessä edustavat lähes kaikkia vaaleissa äänensä antaneita ihmisiä.

Huomaan, että omaan suhtautumiseeni vaikuttaa myös taustani.

Kasvoin kansalaisliikkeissä, jotka noudattivat päätöksenteossa feministisiä periaatteita ja kaihtoivat hierarkioita. Kaikkia haluttiin kuulla, yhteisymmärrykseen pyrittiin keskustelemalla ja ratkaisuja haettiin tiukkojen äänestysten sijaan konsensuksella.

Tästä näkökulmasta parlamentaarisen sopimisen arvostelu epädemokraattisuudesta tuntuu itselleni aika vieraalta. Pikemminkin Suomeen tarvitaan yhdessä sopimista enemmän kuin vähemmän.

Oras Tynkkynen
Kirjoittaja on vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja kansanedustaja