Hieno kuvaus kipuilusta sukupolvenvaihdoksesta kirjallisuudessa

Kjell Westön Coda on koukuttava tarina pienen kulttuuripiirin vaiheista 1980-luvulla sekä vaikeista kohtaamisista 40 vuotta myöhemmin. Se on myös henkilökohtaiselta vaikuttava kertomus tunteesta, että ehkä oman sukupolven on aika väistyä.

Hieno kuvaus kipuilusta  sukupolvenvaihdoksesta kirjallisuudessa
Kjell Westö rakentaa romaaniaan taitavasti. Kuva: Eero Karisto

Eero Karisto

Coda-romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä, menestyskirjailija Willy ja kustantaja Andy.

Kirjailija on romaanin epämiellyttävin henkilö. Menestys on noussut päähän ja nyt hän kärvistelee, kun aika näyttää menneen hänen ohitseen. Ei hän tosin nuorenakaan ihannekaveri ollut.

Kustantajassa, tarinan kertojassa, taas on aika paljon reppanaa. Sosiaalisilta taidoiltaan hän on kömpelö siinä missä toinen on itsekeskeinen.

Kirja liikkuu monessa ajassa. Päätasoja ovat 1980-luku ja nykyaika. 40 vuotta sitten muodostui kulttuuria harrastava ja tekevä joukko, joka sitten hajosi. Jäljelle jäi ristiriitoja, traumoja ja selvittämättömiä asioita.

Jokin kaveripiirin dynamiikassa saa aikaan sen, että siitä ei synny elinikäistä ystävyyden verkostoa. Puuttuuko keskinäinen solidaarisuus? Toimitaan selän takana, käytetään toisia hyväksi.

Ihmiset erkaantuvat teilleen, osa katkeroituneina. Menestyminen on tärkeää. Ne, jotka menestyvät heikoimmin, katoavat tehokkaimmin.

Nyt sitten eri syistä ihmiset vähitellen kohtaavat. Mutta kohtaaminen on monelle vaikeaa. Entisten ristiriitojen lisäksi paljastuu uusiakin.

Kaksi päähenkilöä, Willy ja hänen kustantajakseen päätyvä Andy ovat kuitenkin säilyttäneet yhteyden lähes koko ajan.

Kipeä sukupolvenvaihdos

Menossa on kirjallisen maailman sukupolvenvaihdos, tai niin ainakin ajatellaan. Menestyskirjailijan uusin teos ei enää innosta enempää kriitikoita kuin lukijoitakaan. Äärimmillään nuoren polven kriitikot ja kirjailijat keskustelevat siitä, onko vanhan polven tarinankertojilla ylipäätään enää oikeutta kirjoittaa. He ovat saaneet dominoida jo tarpeeksi pitkään.

Willy ottaa uransa kääntymisen raskaasti. Kertoja taas suhtautuu ellei alistuvasti niin vähän kuin olkiaan kohauttaen – kuten kaikkiin elämänsä käänteisiin koko tarinan kattaman ajan.

Kjell Westö on aiemmassakin tuotannossaan kertonut taiteilijasta, jonka aika alkaa olla ohi. Tritoniuksessa huippukapellimestari yrittää toisaalta torjua, toisaalta kohdata ajatuksen, että hänen uransa huippu on eri syistä takanapäin.

Mutta huipputyöt jäävät myös jälkipolvien arvioitaviksi. Hyvät teokset jäävät elämään, kustantaja muistuttaa kirjailijalle.

Tosielämästä tiedämme, että näin tapahtuu, mutta lopulta aika harvoin. Uutuudet päätyvät yhä nopeammin alennusmyynteihin. Kirjastoissa ne säilyvät hyllyissä pitempään ennen kuin siirtyvät varastoihin – joista niitä toki vielä voi lainata, kun tietää, mitä hakea.

Paljon loistavaa kirjallisuutta unohtuu. Osa vanhenee, moni aikaa kestäväkin unohtuu.

Toisaalta aina joskus jokin teos herää uudestaan eloonkin. Näin käy myös Codassa. Yleensä ne uudestisyntymät kuitenkin jäävät lyhytikäisiksi.

Kirjallisuudessa toimii kyllä monipuoliset kierrätysmarkkinat, mutta rahaa ja mainetta ne eivät kirjailijalle tuo, vaikka nekin olisivat taiteilijalle tärkeitä.

Koukuttava tarina

Westö rakentaa teosta taitavasti. Aluksi tarina etenee vähän verkkaisemmin, mutta vauhti kiihtyy. Hän jättää täkyjä, asioita auki, viittaa johonkin tulevaan. Välillä tarina katkeaa mielenkiintoiseen vaiheeseen, ja kertomus leikkaa johonkin muuhun aikaan ja paikkaan, kunnes taas palaa kesken jääneeseen vaiheeseen.

Joskus lukija palkitaan oivalluksen ilolla, kun hän huomaa tajunneensa asian ennen kuin se kerrotaan. Välillä kirjaa lukee jopa henkeään pidätellen, ja mitä pitemmälle kirja etenee, sitä innokkaammin haluaa tietää, miten avoimet asiat etenevät. Tarinan loppu ei ole jännittävä, mutta vaikuttava. Sulkee paketin.

Henkilöt ovat selkeitä, mielenkiintoisia kokonaisuuksia, niin kuin ne elämässä voivat olla. Kohtalot ja keskinäiset jännitteet ovat kiinnostavia.

Westö osaa ammattinsa. Sikäli on turha murehtia nuorempien jalkoihin jäämistä.

Kriitikon armoilla

Coda esittelee kirjallisuuden maailmaa sisältä päin. Mukana on kuvausta alan toiminnasta, sisäisistä mekanismeista, piirien pienuudesta ja keskinäisistä riippuvuuksista. Kuvauksen kohteena on ennen kaikkea suomenruotsalainen kirjallisuusmaailma, joka tietysti on vielä suppeampi kuin suomenkielinen. Kielestä riippumatta toimintaympäristö kuitenkin on lopulta sama.

Westö korostaa kustantajan ja kustannustoimittajan roolia. Kirjailijan ja kriitikon välinen jännite näkyy kirjassa paremmin kuin tavallinen lukija arkielämässä tulee ajatelleeksi.

Kirjassa kriitikko, ja varsinkin Helsingin Sanomien kriitikko, on kuin kohtalo. Lehden kritiikki on ja pysyy. Parhaassa tapauksessa kriitikko, ensin teoksen lehdessä tyrmättyään, jossain paneelissa ehkä hiukan pyöristää suhtautumistaan.

Helsingin Sanomien julkaisemassa esseessä vuonna 2009 Westö on kuvannut ennen kaikkea juuri Hesarin kriitikkoa henkilöksi, ”joka tuo tai vie leivän kirjailijan pöytään”.

Niistä ajoista kriitikoiden tai ainakin suuren median valta on vähentynyt. Kritiikkejä julkaistaan vähemmän, ja yhä harvempi lukee valtamediaa. Vaihtoehtoisia kritiikkejä on helppo löytää verkosta, jossa niitä tarjoavat erilaiset blogien pitäjät ja verkkomediat.

Silti kulttuurin suurkuluttajat ainakin toistaiseksi seuraavat Hesaria, ruotsinkieliset myös Hufvudstadsbladetia, ja niiden kritiikeillä on vaikutusta sekä myyntiin että taiteilijan arvostukseen. Teatterin ystävät muistavat sen pettymyksen, jonka Lauri Maijala päästi julkisuuteen vuosi sitten, kun Maria Säkö Helsingin Sanomissa antoi hänen Täällä Pohjantähden alla -dramatisoinnilleen kolme tähteä viidestä.

Henkilökohtainen kokemus

Lukija voi miettiä, paljonko kirjan henkilöille ja tapahtumille on esikuvia tosielämässä. Westö tarjoaa sen verran paljon tarttumapintoja, että googlettamalla tai muuten selvittämällä voi ehkä löytää tapahtumia ja ihmisiä kirjan taustalta.

Näyttää siltä, että Westö antaa itsestään molempiin päähenkilöihin tavallista enemmän. Mukana on esimerkiksi selkeä viittaus kirjailijan ja kaupungin yhteyteen. Helsinki on vahvasta läsnä lähes kaikessa Westön tuotannossa.

Muutoinkin ilmeisen henkilökohtaisen yhteyden vahvistaa Westön haastattelu Helsingin Sanomissa. Siinä hän kertoo kokevansa välillä sellaista suhtautumista, että ehkä hänen parhaat päivänsä ovat jo ohi.

Coda on hänen mukaansa ”eksistentiaalinen sukupolviromaani”.

”Siis se, mitä on vanheta taiteilijana ja kohdata se, että nuorille, uusille tekijöille tai kriitikoille on se tyyppi, joka on tehnyt pitkään. Että se nyt tekee tommoista”, Westö toteaa Hesarissa.

Viitteeksi uran lopettamisesta Westö kirjan lopussa kiittää erilaisia tahoja avusta ja tuesta koko 30-vuotisen romaanikirjailijan uran ajalta.

Josko sittenkin

Codassa kertoja miettii, miksei hän päätynyt kirjailijaksi. Kustantajana hän on seurannut toimittamiensa kirjojen menestystä, kokenut ne omiksi lapsikseen, ottanut mielessään osuutensa niiden menestyksestä mutta myös kokenut niiden floppaamisen ”kuin omia lapsia koulukiusattaisiin”.

Kustantaja on kuitenkin enemmän turvassa takaiskuilta, ainakin julkisuudelta. On helppo ymmärtää, miksi juuri itserakas Willy ryhtyi kirjailijaksi ja varovainen kertoja päätyi kustantajaksi.

Mutta lopulta kustantaja-kertoja sitten päättää ryhtyä kirjailijaksi, kertoa kaveripiirinsä tarinan.

Helposti tulee mieleen klisee viidenkympin villityksestä: jäikö minulla jotain elämässä saamatta, vieläkö kannattaa yrittää?

Kjell Westö: Coda. Otava, 2026. 377 sivua.

Lue lisää