Näytelmä kertoo holokaustin pysyvyydestä
Holokausti on yhä läsnä, olemassa, muistuttaa Kansallisteatterin näytelmä Lopetus. Siinä kysytään, onko holokausti muuttanut muotoaan. Entä kuka voi ja kuka saa jakaa toisen muistot, ja kuka niitä voi ymmärtää, pohtii Eero Karisto arviossaan.
Eero Karisto
Suomen Kansallisteatterin Lopetus perustuu Nobel-palkitun unkarinjuutalaisen kirjailijan Imre Kertészin (1929–2016) samannimiseen romaaniin vuodelta 2003. Näytelmäsovituksessa on paljon muutakin, kuten elementtejä, jotka sivuavat nykypäivää. Teos on rakenteeltaan vaikea: on tarina, näytelmä näytelmästä, ja tavallaan irralliset keskustelut, jotka sijoittuvat eri aikoihin.
Juutalaisten vainot eivät alkaneet holokaustista eivätkä päättyneet siihen. Holokausti vaikuttaa edelleen ihmisissä ja valtioiden politiikassa. Kuulemme myös, tosin ohimennen, rinnastuksen Gazan tapahtumien ja holokaustin välillä ja kysymyksen, onko uhrista tullut pyöveli.
Epäilemättä ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea holokausti merkitsee niille, joita se on koskenut ja koskee, joko suoraan tai välillisesti. Tätä kynnystä kuvaa näytelmässä kohtaus, jossa ei-juutalainen mies ja hänen juutalainen vaimonsa keskustelevat vaimon entisen, juutalaisen miehen suhteesta. Se entinen mies on itsemurhan tehnyt kirjailija B, jonka kadonnut romaanikäsikirjoitus on keskeisessä osassa näytelmässä.
Kuvaavaksi osoittautuu myös kysymys, kuka kertoo heidän lapsilleen, että nämä ovat puoliksi juutalaisia. Vai kerrotaanko ollenkaan?
Antavatko juutalaiset juuret aiheen pelätä jotain, onko niissä jotain hävettävää, tuoko tieto juutalaisuudesta mukanaan kollektiivisen ahdistuksen juutalaisten kohtalosta?
Kansallisteatterin oheistietojen mukaan Auschwitzin itsekin kokenut Kertész otti eläessään kantaa holokaustin kaupallistamista ja vääristelyä vastaan. Esimerkiksi tästä hän on nostanut Steven Spielbergin elokuvan Schindlerin lista, jota hän on luonnehtinut kitschiksi.
Helposti tulee mieleen keskustelut kulttuurisesta omimisesta. Näytelmässä jääkin jotain olennaista juutalaisten keskinäiseksi niin, että muut eivät siitä pääse osallisiksi, eivät varsinkaan kaupallisesti.
Omimista, kaupallistamista, näytelmässä edustaa kustannustoimittaja Keserű, joka saa haltuunsa itsemurhan tehneen kirjailijan tekstejä, jotka hän haluaa julkaista. Keserű on vakuuttunut, että joukosta puuttuu yksi romaanikäsikirjoitus, jota hän yrittää jäljittää.
Toisaalta Keserű on myös ystävä, joka haluaa tietää itsemurhan syyn ja uskoo, että se selviää romaanikäsikirjoituksessa.
Keserűn kiinnostuksen ja intohimoisten reaktioiden välistä tuntuu kuitenkin puuttuvan jotain selittävää. Miksi kadonnut romaani on hänelle niin kovin tärkeä?
Näytelmä tuo esiin myös muiston Unkarin sosialismin ajasta, sensuurin ja pidätykset. Kustantamon toimistoympäristö keskusteluineen on herkullinen kuva byrokraattisesta toimistosta. Sopivan, ei liian lähellä stereotypiaa. Mielenkiintoinen lavastus kuvaa nuhjuisuutta, rappiota.
Huumoriakin on, tosin sen merkitys tarinassa ei välttämättä tosikolle aukea.
Kansallisteatteri, pieni näyttämö: Lopetus. Ohjaus Milja Sarkola, dramatisointi ja esitysdramaturgia Katariina Numminen, Lopetus-romaanin suomennos Outi Hassi (Otava, 2006). Lavastussuunnittelu Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Heikki Paasonen, musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen, dramaturginen konsultaatio Katalin Trencsényi, koreografia Maria Saivosalmi, lavastusassistentit Katri Ahola ja Maija Tuukkanen (TeaK), valosuunnittelijan assistentti Emil Shaw (TeaK).
