Kansallisoopperan sotaisa Aida

Tuulikki Närhinsalo  

Ensimmäiset julkisuuteen tulleet kuvat Kansallisoopperan kauden avanneesta Giuseppe Verdin Aida-oopperasta hämmästyttivät: poissa oli totuttu muinaisen Egyptin hovin uhkea loisto, ja tilalla ankea harmaan, mustan ja ruskean sävyjen värimaailma. Vain lapset, jotka alussa leikkivät pihalla, tuovat ohjaaja Noa Naamatin luomaan visioon heleänvaaleita värejä.

Israelilainen Naamat tuo nykyaikaisen sodan julmuuden, kauhun ja myös äänet konkreettisesti esiin. Lähi-idän tapahtumat ovat ohjaajalle omakohtaisesti tuttua ja elettyä, mutta hän on visusti välttänyt ottamasta poliittisesti kantaa: tasapuolisuus on harkittua ja tulee hyvin selväksi. Ensimmäisessä näytöksessä, kun sotilaat – loistavasti laulanut mieskuoro – ovat kiimaisen sotakiihkon vallassa lähteneet taisteluun aseet kohti taivasta kohotettuina, kuullaan pilkkopimeässä salissa autenttisia pommien, rakettien, laukausten, lentokoneiden ja hälytyssireenien ääniä. Tämä puolitoistaminuuttinen kertoo karusti, mitä elämä esimerkiksi Gazassa on ollut, ja on.

Ohjauksen lisäksi Naamat on ollut luomassa valoja ja näyttämökuvaa, jota hallitsee rujoksi pommitettu suuri vesitorni. Sen osin sortuneissa rakenteissa ollaan ja eletään. Valoilla luodaan samanaikaisesti sekä kauniita että pelottavia näkymiä: esimerkiksi syvänsinistä taustafondia vasten liikkuvat sotilaat ovat kuin varjokuva-armeija. Aseet paukkuvat monissa kohtauksissa.

Aida on toki alkujaankin sotaooppera; siinä muinaiset Egypti ja Etiopia ottavat mittaa toisistaan. Pääpari, etiopialainen prinsessa Aida, joka on joutunut orjaksi Egyptin hoviin, ja Radamès, Egyptin sotapäällikkö, on klassinen esimerkki toisiaan vihaavien tahojen rakastavaisista, siinä missä vaikkapa Romeo ja Julia. Rakkaus Aidaan saa Radamèsin pettämään maansa.

Ohjaaja on yhdistänyt sodan ja rakkauden tematiikan todella hienoksi juonien ja juonittelujen vyyhdeksi. Jännitys ja jännite säilyy. Monesti ollaan seuraamassa kuin hyytävän hienoa teatteriesitystä, jonka Verdin loistelias musiikki kruunaa. Naamat on piirtänyt hienoja roolikuvia, joista ylimmäksi nousee Radamès. Hän lähtee juhlittuna sankarina taistoon, palaa voittajana, mutta täysin luhistuneena. Hän haluaisi vain pois voitonjuhlasta. Vasta kohdattuaan Aidan katseen, hän ikään kuin herää uuteen todellisuuteen, jossa sota on ainakin hetkellisesti poissa korvista ja silmistä. Bulgarialainen Milen Bozhkov teki vaikutuksen eläytymisellään ja kauniilla, vaivattomalla laulullaan.

Armenialais-saksalainen Liana Aleksanyan, Aida, ja kroatialainen Emilia Rukavina, Radamèsiin palavasti rakastunut Egyptin prinsessa Amneris, ovat hyviä laulajia, joiden äänet soivat hienoimmillaan korkeissa sävelissä. Varsinkin Rukavina, viime kesänä Savonlinnassa loistanut Suzuki Giacomo Puccinin oopperassa Madama Butterfly, sai Amneriksen rakkaudentuskaan syvää tunnetta.

Etiopian kuningas Amonasro, Aidan isä, joka yllytti tyttärensä vakoilemaan Radamèsilta sotilaiden kulkulinjat Etiopian seuraavaa hyökkäystä varten, sai Samuli Takkulasta mainion, salskeaäänisen tulkitsijan. Hänen kidutettua hahmoaan oli vaikea katsoa. Koit Soasep oli Egyptin kuningas.

Aidan loppu on ohjauksellisesti erikoinen, sekä piinaava – Radamèshan tuomitaan elävältä haudattavaksi – että lohdullinen. Aida on piiloutunut salaa hautaan, ja rakastavaiset saavat vihdoin toisensa. Hauta ei ole umpinainen luola kuten usein, vaan osin avoseinäinen huone. Siitä johtaa portaat kattotasanteelle, jota kohti pari alkaa kavuta. Symboloiko tämä taivaalliseen, kaikki esteet tieltään raivanneeseen rakkauteen astumista? Samanaikaisesti vieressä laulaa Amneris tuskaansa, ja kaksi iloista lasta leikkii kirkkaassa päivänvalossa.

Ohjaajan lisäksi myös kapellimestari Dan Ettinger on israelilainen. Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro eivät tuota pettymyksiä, laatu on aina erittäin hyvää, yleensä loistavaa. Nyt kuultiin harvinaisen hienosti muotoiltua, täsmällistä ja upeasti soivaa musisointia alun himmeänä hohtavasta pianissimosta juhlakohtauksen räjähtävään forteen, jota ryydittää kuusi pitkää ”Aida-trumpettia”. Kiitos, olipa kerrankin täysin puhdasta, uljasta ja kiksitöntä soittoa. Orkesterikudos sisältää monia sykähdyttävän hienoja soolo-osuuksia; kyllä kelpasi kuunnella illan klarinetistin, oboistin ja huilistin soittoa. Myös kuoron sointi oli ihastuttavan tasainen ja lavea.

Ohjauksen väkevä sanoma on sodanvastaisuus ja rakkauden voima oppaana tiellä rauhaan. Ovatko ne hautautumassa kokonaan unohduksiin meidän yhteisestä maailmastamme? Aidan loppukuva antaa toivoa. 

Giuseppe Verdi: Aida, libretto Antonio Ghislanzoni. Kapellimestari Dan Ettinger, ohjaus Nooa Naamat, lavastussuunnittelu Bettina John ja Nooa Naamat, pukusuunnittelu Bettina John, valosuunnottelu Nooa Naamat ja Heiko Steuernagel. Rooleissa Liana Aleksanyan, Emilia Rukavina, Milen Bozhkov, Samuli Takkula, Koit Soasepp, Young-Doo Park, Otso Sipilä, Anna Barletta.