Elga Sesemannin näyttely Ateneumissa imee mukaansa
Sesemannin ensi vuoden elokuuhun jatkuva näyttely monipuolistaa kuvaa taiteilijasta. Näyttely havainnollistaa hienosti hänen tyylikirjonsa, hänen elämänsä vaiheita ja niiden vaikutuksia. Tunnelma on tiivis ja usein melankolinen, kirjoittaa Eero Karisto arviossaan.
Eero Karisto
Elga Sesemann on ennestäänkin tuttu Ateneumin kävijöille. Monille hänet muistaville lienee jäänyt mieleen räiskyvä ellei peräti räiskivä palettiveitsen käyttö. Maalia on paksusti ja ääriviivat häilyviä. Sesemannia onkin luonnehdittu 1940-luvulta lähtien merkittäväksi ekspressionistiksi ja suomalaisen modernin taiteen omaperäiseksi uudistajaksi.
Näyttelyssä huomaa, että oli hän paljon muutakin. Mukana on erilaisia tekniikkoja, esittävää ja enemmän tai vähemmän abstrakteja töitä. Usein kuvattava kohde on jossain hämyn tai muun taustalla, siellä jossain, ehkä menneisyydessä. Tunnelma on yleensä rauhallinen, poissaoleva, ehkä melankolinen.
Sesemann (1922–2007) piti ensimmäisen oman näyttelynsä 23-vuotiaana, ja sai paljon huomiota ja myös kiitosta, selviää Ateneumin näyttelytiedoista. Häntä on verrattu Edward Munchiin ja Helene Schjerfbeckiin. Sesemannin omakuvat ovatkin lähempänä Schjerfbeckin kuin Eero Nelimarkan runsaita omakuvia, joita on esillä samaan aikaan Nelimarkan näyttelyssä Ateneumissa.
Nelimarkan näyttely kaksi kerrosta ylempänä tarjoaa eri tavoin mielenkiintoisen tilaisuuden vertailla taiteilijoita. Nelimarkan omakuvat useimmiten hakevat katsojaan katsekontaktia, ovat selväpiirteisiä. Sesamannin katse on verhottu, silmiä ei aina edes kunnolla erota, melankolia on yleinen ilmapiiri, kun Nelimarkan kuvissa katsoo yleensä reipas mies.
Nelimarkka kuvaa ympäristöään tarkkailijan silmin, Sesemann ehkä enemmän omaa sielunmaisemaansa. Näyttelyitä verratessa on myös helppo ymmärtää, että Nelimarkan työt olivat suosittuja suuren yleisön keskuudessa.
Sesemann ja taiteilijamiehensä Seppo Näätänen hakeutuivat jo uransa alussa Ruovedelle, siis pois Helsingin taiteilijapiireistä. Nelimarkalle taas tuntui olevan tärkeää tulla nähdyksi osana taiteilijaeliittiä.
Muutto Ruovedelle 1948, kolme vuotta ensimmäisen yksityisnäyttelyn jälkeen, olikin yksi olennainen käänne Sesemannin elämässä. Se on vaikuttanut hänen asemaansa ilmeisesti ainakin Helsinki-keskeisessä taidemaailmassa.
Ruoveden-aikoina tyyli muuttui, monipuolistui, mikä on näyttelyssä hyvin havaittavissa, tosin vasta myöhemmissä töissä. Yhtään 1950-luvun työtä tämänhetkisessä ripustuksessa ei ole. Sesemannin aikaa 1950-luvulla vei kirjan Kuvajaisia – Erään omakuvan taustamaisemaa kirjoittaminen.
Näyttelyn myöhemmissä töissä värimaailma tiivistyy, tummuu, abstraktisuus lisääntyy, tunnelma tihenee.
Maallemuuton jälkeen toinen olennainen käänne oli puolison kuolema syöpään pariskunnan Intian-matkalla 1964. Sesemannin töihin ilmestyi mustasiipisiä enkeleitä ja lintuja.
Töissä näkyy myös tyhjiä tuoleja, ja ne on yhdistetty sekä puolison kuolemaan että Viipurin menetykseen.
Sesemannin taiteessa sanotaan näkyvän myös hänen lapsuuden- ja nuoruudenmuistonsa. Sesemann syntyi Viipurissa, josta perhe päätyi Helsinkiin. Perheellä oli saksalaiset sukujuuret molempien vanhempien puolelta, mutta isänsä kanssa hän puhui venäjää, äitinsä kanssa saksaa. Suomesta tuli kuitenkin myöhemmin hänen pääkielensä.
Sesemannin ura jatkui 1990-luvulle asti, jolloin silmävaivat lopettivat maalaamisen. Hänen sisarensa tyttäret ylläpitävät hänestä kertovaa verkkosivua. Vielä 80-vuotiana hän julkaisi runokokoelman Sade kirjoitti lyijykynällä.
Elga Sesemannin näyttely aloittaa Ateneumin Modernit klassikot -näyttelysarjan. Sarja esittelee sekä hyvin tunnettuja että tuntemattomampia suomalaisia taiteilijoita.
Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Sesemannin elämäkerta, joka jatkaa Ateneumin taiteilijat -sarjaa.
Näyttelyn kuraattori ja julkaisun kirjoittaja on Ateneumin intendentti Anu Utriainen.
Elga Sesemannin näyttely on esillä Ateneumissa 8.8.2027 asti. Osa töistä vaihdetaan helmikuussa.
