YK:n ilmastokokous alkaa pian ja reilun viikon päästä Dubaihin kokoontuvat myös maailman maiden johtajat. Tilannekuva on melko synkkä: menossa on mittaushistorian kuumin vuosi, eikä realistista polkua 1,5 asteen maailmaan ole enää näkyvissä. Silti kokoukselta ei valitettavasti odoteta mitään suurta käännettä parempaan politiikkaan, vaan parhaimmillaankin asteittaisia askelia eteenpäin.
Samaan aikaan toinen vakava osa ympäristökriisiä, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, jatkuu ylevistä tavoitteista huolimatta. Luontokadon pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä edellyttää luontopolitiikan viemistä uudelle tasolle: suojeltua pinta-alaa tarvitaan reippaasti lisää ja maataloustuotanto ja luonnonvarojen hyödyntäminen kääntää kestävämmiksi.
Näille haasteille on yhteistä se, että tiedämme varsin hyvin miten jahkailun jatkamisen kanssa käy: huonosti. On aivan päivänselvää, että ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ja luontokadon pysäyttäminen olisi meidän parhaaksemme ja viisasta. Selvää on sekin, että toimiminen ajoissa ja etupainotteisesti tulee halvemmaksi.
Silti tekeminen tökkii. Jopa suhteellisen vauraassa Suomessa, jolla olisi erinomaiset kortit voittaa vihreässä siirtymässä, on vaikea saada aikaiseksi riittäviä politiikkatoimia sen vauhdittamiseksi.
Oli kyse sitten näistä haasteista tai muista ongelmista ja hiipivistä kriiseistä, joiden edessä vetkuttelemme liikaa, on ratkaisun avaimena kyky muutokseen. Fossiilienergiasta luopuminen ja luonnon rajojen ottaminen päätöksenteon reunaehdoiksi ei ole mahdollisia ilman, että ne heijastuvat jollain tavalla ihmisten arkeen ja yhteiskunnan toimintaan.
Yhteiskunnallinen muutos, edes nopea ja perusteellinen, ei ole mahdottomuus. Se näyttää yleensä vaikeammalta etukäteen kuin jälkikäteen. Ihmiset ovat muutosvastarintaisia, mutta erittäin sopeutumiskykyisiä. Sama pätee tyypillisesti myös talouteen, kunhan markkinoilla on riittävästi tilaa toimia.
Ajatellaan vaikkapa koronapandemiaa. Tammikuussa 2020 ne rajoitustoimet, jotka pari kuukautta myöhemmin olivat osa arkea, olisivat kuulostaneet absurdeilta ja mahdottomilta. Ei rajoitusaika kivaa ollut, ja joistakin sen vaikutuksista kärsitään vielä pitkään, mutta ei yhteiskunta tai talous myöskään romahtanut. Vastaavasti Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan laukaisi nopeasti sarjan päätöksiä, jotka tuntuivat mahdottomilta vain hetkeä ennen, ja ovat aivan itsestään selviä nyt.
Mitä nopea ja iso yhteiskunnallinen muutos sitten vaatii?
Ensinnäkin tarvitaan jaettu kokemus välttämättömyydestä. Siitä, että muutos on tarpeen ja täytyy tehdä.
Toiseksi tarvitaan jaettu kokemus reiluudesta. Siitä, että muutos tehdään oikeudenmukaisesti, että kaikki osallistuvat ja että taakka jaetaan tasaisesti.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen haaste välttämättömyyden suhteen on aikajänne. Vaikka vaarallisen muutoksen vauhti on luonnolle raju, se muodostaa harvalle arjessa konkreettiselta tuntuvan uhan. Erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat pitkälti tilastollisia ja niitä hämärtää luonnollinen vaihtelu. Muutoksen havainnointia vääristää myös niin sanottu shifting baseline -ilmiö: Se tila, johon ympäristön muutosta verrataan, muuttuu myös.
Riittämätön reiluuden kokemus on sekin haaste vaadittavan mittakaavan ilmasto- ja luontotoimille. Vaikeimpia kysymyksiä ovat olleet harvaan asuttujen alueiden liikenne, maatalous ja metsänomistajien asema. Oikeudenmukaiseksi koetun politiikan tekemistä helpottaa se, että win-win-ratkaisuja on olemassa: juuri maaseudulla edellytykset sähkö- ja kaasuautoiluun ovat erinomaiset, kestävämpi maatalouspolitiikka mahdollistaisi myös kannattavuuden parantamisen ja metsänomistajille voi maksaa korvausta hiilensidonnasta ja luonnon ennallistamisesta.
Kaiken järjen mukaan sen tutkijoiden ilmastosta ja luonnosta välittämän tilannekuvan pitäisi herättää tunne välttämättömyydestä.
Kaiken järjen mukaan sen tutkijoiden ilmastosta ja luonnosta välittämän tilannekuvan pitäisi herättää tunne välttämättömyydestä. Toimien oikeudenmukainen taakanjako ei ole aina helppoa, mutta ei se ole rakettitiedettäkään. Valitettavasti riittävän isoa ja jaettua tunnetta välttämättömyydestä tai reiluudesta ei vielä ole. Yksi syy ovat poliitikot.
Epäreiluuden kokemus on valitettavan käyttökelpoista politiikan polttoainetta, ja siksi sitä myös ruokitaan tarkoituksella. Välttämättömyyttä taas on houkuttelevaa vähätellä, sillä muutoksen ajaminen on poliitikoille lähes aina säilyttämistä vaikeampaa.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon edessä tarvitaankin poliittista johtajuutta ja rohkeutta. Siihen kykenevät muistetaan tuleváisuudessa hyvällä, jahkailijoita ja jumittajia ei. Ja kun saamme aikaiseksi ne muutokset, joita aika vaatii, ne tuntuvat pian ilmeisiltä ja itsestäänselviltä.
Tiedämme, että keskimäärin ottaen hyvätuloisimpien ihmisten ja kaupunkilaisten aiheuttamat suorat ja epäsuorat ilmastopäästöt ja luontotuho ovat suurimmat. Epäoikeudenmukaisuuden tunne tulee siitä, että esitetyt toimet tuntuvat kohdistuvan muualle kuin näihin ryhmiin.
Oikeudenmukaista olisi, että yksityisen kulutuksen ja mm. lentämisen välillisetkin ympäristöhaitat saataisiin mukaan hintoihin ja haitallisinta kulutusta rajoitettaisiin muutenkin. Kun henkilöautoilua ja henkilöautojen määrää tulisi rajoittaa (mm. autonvalmistuksen luontovaikutusten vuoksi), toimet pitäisi kohdistaa kaupunkiseuduille, joissa henkilöautoilulle on vaihtoehtoja, liikenteen terveyshaitat ovat suurimmat ja liikenneväylien vaatima maankäyttö haitallisinta. Sen sijaan henkilöautoilua aidolla maaseudulla olisi perusteltua jopa helpottaa.
Isojen kaupunkien reaktio ennallistamisasetukseen oli oireellinen. Kaupungeissa ei rakentamatonta ympäristöä miltään osin tulisi ottaa käyttöön, ei rakennusmaaksi eikä liikennekäyttöön, vaan tulisi toimia jo pilatun ympäristön puitteissa ja alueita jopa vapauttaen. Kaupunkien väitetään olevan ympäristölle hyvästä, mutta kaupunkilaisten keskimäärin aiheuttamiin ylisuuriin luontovaikutuksiin ei uskalleta puuttua.
Jos nämä asiat otettaisiin pöydälle, keskustelu vanhojen metsien ja muun ympäristön suojelusta maaseudulla, maatalouden uudelleensuuntaamisesta tai soiden ennallistamisesta ei tuntuisi niin epäoikeudenmukaiselta.
Atte nostaa hyvin esille, että ihmiset voivat olla valmiita isoihinkin muutoksiin, kun niiden välttämättömyys ymmärretään. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että poliitikot eivät uskalla niistä puhua vaan ohjaavat keskustelut sivuraiteille.
Jatkan sinnikkäästi viestiäni.
Päivän Helsingin Sanomissa (maksumuurin takana) Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajana aloittava professori Jyri Seppälä kuvaa paljon minua paremmin, mistä ilmastotoimien epäoikeudenmukaisuuden tunne syntyy.
https://www.hs.fi/talous/art-2000010052298.html
Pari poimintaa haastattelusta:
Ei voi ajatella, että rikkaiden pitää tehdä sama kuin muidenkin (päästöjen vähentämiseksi). Heidän pitää tehdä huomattavasti enemmän:
Kansalaisten ilmastojalanjälki on keskimäärin suoraan verrannollinen tulotasoon. Mitä enemmän tienaa, sitä isommat päästöt.
Suomessa ylin tulokymmenys synnyttää liikkumisessa nelinkertaisen hiilijalanjäljen alimpaan kymmenykseen verrattuna. Asumisessa ja ruuassa hiilijalanjälki on kaksinkertainen, tavaroissa ja palveluissa kolminkertainen. Varakkaat asuvat väljemmin, lentävät useammin ja ostavat enemmän ei-välttämätöntä tavaraa.
On tilastojen valossa jopa todennäköistä, että varsin vihreästikin ajatteleva rikas kuormittaa ilmastoa enemmän kuin ilmastotoimia vastustava köyhä.
Valtioneuvoston kuukausi sitten asettaman Ilmastopaneelin puheenjohtaja Seppälä listaa haastattelussa hyviä ajatuksia tarvittavista oikeudenmukaisista toimista. Uskaltaisiko joku puolue nostaa niitä esille, ja ehkä jopa kannattaa niitä. Mikähän se puolue voisi olla?