Kiertotalous on uudenlainen tapa ajatella taloutta ja kulutusta. Kiertotalous ei ole enää radikaalia unelmointia, vaan tulevina vuosikymmeninä toteutettava malli. EU on asettanut tavoitteeksi, että unioni olisi kiertotalous vuoteen 2050 mennessä.
Kiertotalouden alle luetaan myös alusta- ja jakamistalouden eri muotoja, ja määritelmä on käyttöyhteydestä riippuen erilainen. Sitra määrittelee kiertotalouden seuraavasti:
Kiertotalous on talousmalli, jossa ei tuoteta jatkuvasti lisää tavaroita, vaan kulutus perustuu omistamisen sijaan palveluiden käyttämiseen: jakamiseen, vuokraamiseen ja kierrättämiseen. Siinä materiaaleihin sitoutunut arvo säilyy mahdollisimman pitkään yhteiskunnassa. Kiertotaloudessa talouskasvu ei ole riippuvainen luonnonvarojen kulutuksesta.
Olennaista on kulutuksen uudelleenajattelu. Materiaalit kiertävät uudelleenkäytettäviksi, tuotteiden elinkaari on huomattavasti nykyistä pidempi ja kulutuksen määrä on pienempi. Monia tuotteita muutetaan palveluiksi, ja erilaiset yhteisomistuksen muodot yleistyvät.
Ympäristöoikeuden alan tutkijatohtori Topi Turunen on tutkinut kiertotaloutta erityisesti jätteen tuotteistamisen kautta. Turusen mukaan suurin osa valtioista on elänyt teollistumisen ajasta tähän päivään asti niin kutsutussa lineaarisen talouden mallissa.
“Ihmiset ottavat luonnonvaroja, sitten niistä valmistetaan jokin tuote. Tuotetta käytetään tietty aika, ja sen jälkeen tuote heitetään menemään. Tästä seuraa jatkuva tarve hankkia lisää luonnonvaroja”, Turunen kuvaa.
Eri materiaalien potentiaali jää vähäiselle käytölle, kuten myös tuotteiden elinkaari. Turusen mukaan keskeinen tavoite on luoda tehokas ja turvallinen materiaalikierto, jossa säästetään luonnonvaroja sekä hyödynnetään materiaaleja tehokkaasti ja kestävästi.
EU:n tavoitteet ohjaavat Suomea kohti kiertotaloutta
Turunen työskentelee kiertotalouden lainsäädännön parissa. Kiertotalouden mukaisten toimien käyttöönotto vaatii sääntelyä monen eri alan, kuten jäte-, tuote- ja kemikaalilainsäädännön piirissä.
Epätodennäköistä on, että kiertotalouteen siirryttäisiin vain markkinaehtoisesti, vaan uutta sääntelyä on myös asetettava, Turunen kertoo.
EU:n ensimmäinen kiertotalouden toimintasuunnitelma keskittyi ennen kaikkea jätteen hyödyntämiseen. Tällä hetkellä voimassa on toinen toimintasuunnitelma, joka on jatkoa ensimmäiselle, ja joka painottaa aiempaa enemmän tuotepolitiikkaa. Jätteen hyödyntäminen kiertotaloudessa on olennaista, mutta tuotepolitiikan ohjaaminen ja sääntely johtaisi myös siihen, että jätettä syntyisi vähemmän.
Joskus olen kuullut tästä käytettävän termiä “jätemateriaalien Tinder”.
Uusi EU:n lainsäädäntöehdotus kestävää tuotepolitiikkaa koskevasta aloitteesta julkaistaan luultavasti tulevan kevään aikana, ja se tulee ottamaan kantaa kestävään tuotepolitiikkaan konkreettisemmin.
Suomessa kiertotalous on ollut pinnalla monin tavoin, esimerkiksi Sitran toimesta. Nykyisessä hallitusohjelmassa on kiertotalouden edistämisestä mainintoja, jotka vastaavat EU:n vaatimuksiin.
Yhdeksi esimerkiksi Turunen mainitsee Motiva Oy:n ylläpitämän Materiaalitorin, joka ohjaa yritysten sivuvirtoja ja jätteitä uudelleenkäytettäviksi.
Tuoreehko lainsäädäntöuudistus velvoitti yrityksiä laittamaan materiaalejaan jatkokäyttöön Materiaalitorille ennen kuin ne saavat hyödyntää kunnan toissijaisia jätehuoltopalveluita. Palvelu kohtauttaa yrityksiä keskenään jätteiden kierrättämisessä, niin myyjinä kuin ostajina.
“Joskus olen kuullut tästä käytettävän termiä ‘jätemateriaalien Tinder’. Ne, joilla on jätemateriaaleja, voivat löytää näistä materiaaleista kiinnostuneita”.
Kansallisesti Suomessa on toteutettu monia kiertotaloustoimia. Unionin alueella asetettiin tavoitteeksi vähentää muovipussien käyttöä. Toimien toteuttamisessa oli kansallista liikkumavaraa, ja Suomessa tämä toteutettiin omalla tavallaan.
“Suomessa otettiin tähän mielenkiintoinen green dealin tyyppinen lähestymistapa ympäristöministeriön ja Kaupan liiton välillä. Vapaaehtoisen sopimuksen keinoin muovikasseista tehtiin maksullisia ja levitettiin tietoisuutta muovikassien ympäristövaikutuksista”.
Vapaaehtoisen sopimuksen, “green dealin”, lähestymistä on käytetty Suomessa myös rakennusmuovien käytön ohjaamisessa kestävään suuntaan. Tavoitteena on, että vuoden 2027 loppuun mennessä 40% tuotannossa käytetyistä raaka-aineista on kierrätettyjä kalvomuoveja.
“Ei enää jätettä” -kriteerit
Muutoksia on tulossa Turusen mukaan myös kierrätysbetonin käyttöön. Kierrätetylle betonille on nyt määritelty kansalliset kriteerit, jotka koskevat sitä, milloin se lakkaa olemasta jätettä. Tämä luo yhteisen sääntelykehikon ja helpottaa laadukkaan kierrätysbetonin käyttöä. Samanlaista asetusta on suunniteltu myös mekaanisesti kierrätetylle muoville.
Taustalla on EU:n jätedirektiiviin perustuvat EoW-kriteerit (End of Waste, ei enää jätettä), jotka on säädetty kansallisessa lainsäädännössä jätelain pykälässä 5 b seuraavasti:
”Jäte, joka on kierrätetty tai muuten hyödynnetty, ei ole enää jätettä, jos:
- sitä on määrä käyttää erityisiin tarkoituksiin;
- sillä on markkinat tai kysyntää;
- se täyttää käyttötarkoituksensa mukaiset tekniset vaatimukset ja on vastaaviin tuotteisiin sovellettavien säännösten ja standardien mukainen; ja
- sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle.”
Kierrätettyjen materiaalien pitäisi pääosin vastata ominaisuuksiltaan neitseellisten materiaalien ominaisuuksia. Ongelmana on toistaiseksi vielä se, että neitseellisten materiaalien hankkiminen on usein kierrätettyyn verrattuna liian edullista.
Lainsäädännön uudistaminen ja tulkinnat avainasemassa
Topi Turunen lähti urallaan liikkeelle kysymyksistä, miten kierrätystä voitaisiin edistää.
“Tällä hetkellä EU:n ja Suomen lainsäädäntö on muodostunut niin, että meillä on jätteen sääntely toisella ja tuotteiden sääntely toisella puolella. Jätesääntelyn näkökulmasta koko maailma on jakautunut vain asioihin, jotka ovat jätettä tai eivät ole”, Turunen sanoo.
Ensimmäinen työkalu erottelun purkamiseksi oli EU:n “Ei enää jätettä”-sääntely. Muutamia vuosia sitten keskustelu ja Turusen tutkimustyökin keskittyi Ei enää jätettä -kriteereihin ja näiden tulkintoihin. Seuraavana teemana Turusen tutkimustyössä tuli kierrätettyjen tuotteiden turvallisuus uusiokäytössä.
On ollut hauska huomata, että oma tutkimus, tämänhetkinen politiikka ja lainsäädäntöön liittyvät kysymykset kehittyvät tällä tavalla samaan aikaan.
Ei enää jätettä -kriteerit täyttävien materiaalien sääntelyssä on kuitenkin ilmennyt uusia ongelmia. Esimerkiksi jätelainsäädännön vaatimukset tuotteiden kemikaalisisällöistä eivät ole järin tiukat, kun taas tuotelainsäädännön puolella nämä ovat hyvin tarkat, Turunen kertoo.
“Yksi ihan hyvä kysymys on se, miten voimme samalla taata jäteperäisten materiaalien turvallisuus ja samaan aikaan saada niitä tehokkaasti kiertoon.”
Kiertotalouden yleistyminen vaatii siis vielä paljon työtä lainsäädännönkin osalta. Tehokkaiden materiaalikiertojen luomiseen kytkeytyy useita eri lainsäädäntökehikkoja, jotka näkevät jätteen käyttöä eri näkökulmista.
Tulevaisuuden haasteita Suomelle kiertotalouden osalta tulevat olemaan muun muassa yhdyskuntajätteen materiaalina hyödyntämisen edistäminen sekä julkisten hankintojen suuntaaminen kiertotaloutta aiempaa enemmän tukeviksi.
EU:n tavoite kiertotalouden laajasta käyttöönotosta edellyttää lainsäädännön tasolla vielä runsaasti työtä. Kiertotalousoikeus on viime vuosina, ei niin yllätyksellisesti, noussut akateemisenakin alana relevantiksi. Eri yliopistoihin on tullut omia kiertotalousoikeuden professuureja viime vuosina.
“Kun aloitin, oikeustieteiden puolella ei käyty paljoa keskustelua kiertotaloudesta. On ollut hauska huomata, että oma tutkimus, tämänhetkinen politiikka ja lainsäädäntöön liittyvät kysymykset kehittyvät tällä tavalla samaan aikaan”, Turunen toteaa.
Topi Turunen työskentelee Itä-Suomen yliopistolla tutkijatohtorina CICAT2025 -hankkeessa sekä Suomen ympäristökeskus SYKEllä .
0 kommenttia