Miehistä puhumisen sietämätön vaikeus

Vihreiden puheenjohtaja Iiris Suomela antoi joulun alla Iltalehdelle haastattelun, jossa hän toisti vihreiden sosiaalipoliittisia linjoja sekä muutamia yleisesti tiedettyjä sosiaalipuolen oppeja. Mielenterveysongelmat koskevat eritoten miehiä, miessukupuoli nostaa syrjäytymisriskiä ja niin edelleen. 

Silti monet, minäkin, hätkähtivät haastattelua. Kuka mistäkin syystä; Twitterissä valloillaan oli pahanilkinen väärinymmärtäminen ja suoranainen herjaaminen. Haastattelu on toki aina haastattelu jossa isompi tekijä on kirjoittaja kuin haastateltava. Ja jos ei pidä vihreiden politiikasta tai maailmankatsomuksesta, koko haastattelu oli varmasti yhtä pöyristymisen juhlaa lukea. 

“Isoin ongelma on että tällä yritetään ihan ääneenlausutusti saada uusia äänestäjiä. ”

Mutta silti on totta, että vihreiden miessuhde on sellainen, josta esimerkiksi minun on hyvin vaikea löytää itseäni. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että miehiä vihreässä puheessa määritellään valitettavan usein erilaisten kauheiden attribuuttien ja negaatioiden kautta. Isoin ongelma on että tällä yritetään ihan ääneenlausutusti saada uusia äänestäjiä.

Se porukka miehistä jolla menee huonosti ei hyvin todennäköisesti äänestä ketään. Siksi miesten ongelmista puhuminen on arvokasta, mutta sitä kannattaa tehdä näiden ongelmien takia. Ei siksi että sillä saataisiin uusia äänestäjiä. 

Vihreissä (ja sen liepeillä) olen aistinut tietynlaisen miessuhteen polarisoitumisen. Toisaalta on se murskaamisen tarvitseva patriarkaatti joka fiksaa lasikattoja, asustelee salaseuroissa ja pitää maailmaa taantumuksen alla. Toisaalta on sitten se jonkinlainen stereotyyppinen rassukkamies jonka ahdistava miehen malli on ahdistanut ja joka täytyy pelastaa. 

“Mutta entäs me tavalliset miehet joilla menee ihan hyvin? No, me emme tarvitse erityisesti mitään. “

Mutta entäs me tavalliset miehet joilla menee ihan hyvin? No, me emme tarvitse erityisesti mitään. Ihan oikeasti. Minä teen tavallisia miesasioita: käyn töissä, juon olutta, suhtaudun Natoon positiivisesti ja niin edelleen. Äänestän kohtuullisen usein vihreitä, mutta en siksi että vihreät ovat huolissaan erityisesti miehistä, vaan siksi että puolueen ja ehdokkaan maailmankuva vastaa usein riittävän tarkasti omaani.

Jaakko Mustakallio kertoi taannoin varapuheenjohtajakampanjassaan, että hänen mielestään vihreissä puhutaan miehistä väärin. Olen samaa mieltä. Lääkkeeksi Mustakallio kuitenkin esitti että vihreiden pitäisi puhua miehiä kiinnostavista aiheista kuten lähijunista, metsästyksestä, sähköautoista ja kalastuksesta.

Vaikka minua kiinnostaisi joku näistä teemoista, niin miksi minä haluaisin näistä puhuttavan politiikassa? Poliittinen keskustelu on tarpeen ainoastaan silloin jos puheella on poliittinen tarkoitusperä. Ei minua huvita jutella lähijunista yleisesti. Minulla on mielipiteitä raideverkoston kehittämisestä ja esimerkiksi EU:n neljännen rautatiepaketin implementoinnista, mutta jos haluan keskustella yleisesti lähijunista, löytyy siihen politiikkaa paljon parempia foorumeita. 

Tässä miehisyyteni on latistettu sitten toisesta suunnasta. Toisaalta en ole syrjäytymisvaarassa oleva ahdistavan miehenmallin murskaama alkoholiongelmainen mielenterveyspotilas, mutta ei minua kiinnosta myöskään lähijunat, metsästys tai kalastus. Molemmat olettamukset tuntuvat lähinnä karikatyyreilta kaikista niistä miehistä jotka tunnen.

Tunnen toki kalastavia vihreitä. Jotkut heistä ovat löytäneet esimerkiksi virtavesistä leikkauspinnan jossa oma harrastus ja politiikka yhdistyvät. Mutta harva.

Tämän sukupuolipuheen yhtenä riskinä on, että tässä kritiikissä tulee helposti kiistäneeksi sen että sukupuolilla on eroja. Ja Suomelan haastattelussa esittämät huomiot ovat ihan joka ainoa täysin tosia.

Ehkä kannattaisi harkita että poikien pelastamisen sijaan ratkottaisiin näitä esillenostettuja ongelmia? Että koko homman keskiöön ei olisikaan nostettu mies tai poika, vaan lähijunaverkosto, huonompi koulumenestys tai mielenterveysongelmien kasautuminen?

Marraskuun liike oli suomalaisen sosiaalipoliittisen toiminnan ja näkökulman mullistus joka auttoi asunnottomia, alkoholisteja, vankeja ja mielenterveyskuntoutujia. Vaikka suurin osa näistä oli miehiä, marraskuun liike puhui yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista Ei miesalkoholisteista, miesvangeista tai miesasunnottomista.