Tätä kirjoittaessani Moskovassa jatkuu kaksi oikeudenkäyntiä Venäjän kunnianarvoisinta ihmisoikeusjärjestöä, Memorialia vastaan. Haluan palauttaa mieleeni sen, mistä kaikki alkoi.
Osallistuin Moskovassa joulukuussa 1987 ensimmäiseen koko Neuvostoliiton laajuiseen ihmisoikeusseminaariin. Muistaakseni tiedon siitä välitti Saksan vihreiden kirkas tähti, Petra Kelly.
Tämä oli ensikosketukseni luonnon tuhoamista vastustaviin georgialaisiin, latvialaisen Kolmas modernisaatio -nimisen samizdat-julkaisun tekijöihin, juutalaisiin Israeliin muuttoa suunnitteleviin fyysikoihin, moniin muihin toisinajattelijoihin ja entisiin poliittisiin vankeihin.
Tilaisuuden järjestäjänä oli Glasnost Press Club. Sen johtaja Sergei Grigoriants toimitti Glasnost-nimistä samizdat-julkaisua, joka jotenkin siirtyi puhelinlinjoja pitkin myös länteen. Oivalsin, ettei mikään muuri enää estäisi kokemusten jakamista.
Gorbatshovin käynnistämästä glasnostista eli avoimuudesta huolimatta KGB esti kokoontumisen yleisessä kanttiinissa, jossa sovittuun aikaan olikin suursiivous. Siirryttiin sokkeloiseen yksityiskotiin, ja KGB päivysti koko ajan talon edessä.
Vasta äskettäin löysin tunnetun toisinajattelijan, edesmenneen Vladimir Bukovskin arkistosta kommunistisen puolueen keskuskomitean johtavien jäsenten muistion, jossa he muutamaa päivää ennen aiottua seminaaria tuomitsivat yhteiskunnan vastaisten voimien lainvastaisen provokaation.
Kaiken huipuksi seminaari aiottiin järjestää kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä 10. joulukuuta. He esittivät vastatoimia kuten juuri sitä, että tiloja ei tapahtumaan myönnettäisi. He olettivat, että kokoontuminen siirrettäisiin yksityisasuntoihin, mutta tämä joka tapauksessa vähentäisi tapahtuman vaikutusta.
Samoihin aikoihin Moskovan kaduilla alettiin kerätä tuenilmauksia Stalinin vainojen ja niiden uhrien kohtaloiden tuomiseksi päivänvaloon. Tämä ennennäkemätön julkinen toiminta yhdisti laajasti erilaisia toisinajattelijoita ja ihmisoikeuksien puolustajia. Se synnytti pian Memorial-järjestön, jonka Putin nyt 35 vuoden jälkeen aikoo lakkauttaa äärijärjestönä ja ulkovaltojen agenttina.
Historiaa kirjoitetaan uudestaan, ja Stalinin vainojen uhrien muistopaikkoja hävitetään.
Vuonna 2009 Memorialille myönnettiin Euroopan parlamentin Saharov-palkinto. Sitä vastaanottamaan Strasbourgiin saapuivat Oleg Orlov, Ludmila Aleksejeva ja Sergei Kovalev. Kaksi viimeksi mainittua ovat poistuneet keskuudestamme, mutta heidän vaikutuksensa Venäjän ihmisoikeusliikkeessä elää yhä.
Oli etuoikeus tuntea heidät. Tuttavuutemme johti sittemmin moniin sattumuksiin. Kerran sain olla Aleksejevan käsipuolessa Putinin vastaisessa mielenosoituksessa Moskovassa, minkä johdosta Venäjän ulkoministeriö lähetti minusta nootin EU:lle.
Memorial on auttanut selvittämään valtavan määrän vainoissa tuhottujen ihmisten kohtaloita.
Suomalaisia lähellä on erityisesti Karjalan tasavallan Memorialin johtajan, historioitsija Juri Dmitrijevin kohtalo. Hän löysi Sandarmohin ja Krasnyi Borin mäntykankaiden joukkohaudat, joista löytyi Stalinin vainojen suomalaisuhrienkin jäännöksiä. Iäkäs Dmitrijev kärsii nyt tekaistuin syyttein adoptiolapsensa hyväksikäytöstä 13 vuoden kovennettua vankeustuomiota.
Sandarmohin tapaus paljastaa myös Venäjän nykyjohdon vaihtoehtoiset totuudet. Huomio on käännetty pois Stalinin uhreista, ja nyt joukko historioitsijoita katsoo, että joukkohaudoissa on suomalaisten sotilaiden teloittamien ihmisten jäänteet.
Memorial kohtaa nykyään tällaisia vaihtoehtoisia totuuksia kymmenissä kohteissa. Historiaa kirjoitetaan uudestaan, ja Stalinin vainojen uhrien muistopaikkoja hävitetään. Juuri siksi Putin haluaa likvidoida Memorialin edustaman muistinpalautuksen, jonka Gorbatshov salli alkaa.
Vähintä, mitä Suomen ja EU:n diplomaatit voivat tehdä, on istua tarkkailemassa oikeudenkäyntejä Moskovassa.
Tshetshenian sotien myötä Memorial alkoi puolustaa ihmisoikeuksia laajemminkin. Se pitää yllä poliittisten vankien luetteloa, johon on viimeisimpinä otettu mm. Jehovan todistajia. Näin syytteisiin on voitu liittää myös ääritoiminta, ekstremismi, koska se kattaa Jehovan todistajien kaltaiset uskonlahkot. Ja koska Memorial on dokumentoinut terrorismisyytteiden nojalla tuomittujen tapauksia, sitä voidaan syyttää myös terrorismin edistämisestä.
Memorialin lakkauttaminen saa kysymään, miten pitkälle kansalaisyhteiskunnan sorto voi vielä edetä? Kysymys on tietysti retorinen, koska kyllä se vielä etenee. Memorialin tapaus on kuitenkin erityinen ja tarvitsee kaiken mahdollisen tuen. Vähintä, mitä Suomen ja EU:n diplomaatit voivat tehdä, on istua tarkkailemassa oikeudenkäyntejä Moskovassa. Saattaisin siellä olla itsekin, jos vain voisin.
Järjestöllä on valtavat arkistot, jotka saattavat nyt olla vaarassa. Kun aina kysytään, mitä voi tehdä Venäjän ihmisoikeuspuolustajien ja kansalaisyhteiskunnan tukemiseksi, erittäin konkreettinen tuki on auttaa tarvittaessa säilyttämään nuo korvaamattomat arkistot vaikka ystävällismielisten naapurimaiden yliopistojen ja arkistojen suojissa. Eikö tässä olisi tehtävä juuri Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutille?
Hyvä analyysi tärkeästä aiheesta. Hienoa, että vihreillä on laajaa ulkopoliittista osaamista ja myös rohkeutta kirjoittaa asioista. Vaikka olenkin sitä mieltä, että presidentti-instituutio voitaisiin lakkauttaa kokonaan, lienee realismia valmistautua seuraaviin pr-vaaleihin. Heidi Hautala olisi oivallinen vihreiden ehdokas ja hyvä veto puolueelta.