Hoivan rahoituksen vaikea kysymys: pitäisikö varallisuus huomioida nykyistä enemmän?

Suomi vanhenee nopeasti. 

Samaan aikaan hyvinvointialueet kamppailevat kasvavien hoivamenojen kanssa. Keskustelu jumittuu usein joko leikkauksiin tai siihen, että ”valtio maksaa”.

Todellisuudessa kumpikaan ei yksin riitä. Tarvitsemme rehellisemmän keskustelun siitä, miten ikääntyneiden hoiva rahoitetaan yhteiskunnassa, jossa varallisuus on jakautunut hyvin epätasaisesti, myös eläkeläisten kesken.

Moni pienituloinenkin eläkeläinen asuu velattomassa, satojen tuhansien eurojen arvoisessa asunnossa. Kyse ei kuitenkaan ole vain asunnoista. Varallisuutta on myös kesämökeissä, sijoitusasunnoissa, rahastoissa, osakesäästötileillä ja muissa sijoituksissa.

Suomessa yli 65-vuotiaat omistavat valtavan osan kotitalouksien nettovarallisuudesta. Samaan aikaan nuoremmat sukupolvet kamppailevat korkeiden asumiskustannusten, epävarmojen työmarkkinoiden ja kasvavan verorasituksen kanssa.

Tästä huolimatta hoivapalvelujärjestelmä kohtelee hyvin erilaisissa taloudellisissa asemissa olevia ihmisiä melko samalla tavalla, koska maksut perustuvat tuloihin.

Tästä syntyy kysymys, jota suomalaisessa politiikassa vältellään: pitäisikö merkittävä varallisuus huomioida nykyistä enemmän silloin, kun yhteiskunta rahoittaa kallista ympärivuorokautista hoivaa?

Mielestämme vastaus on kyllä, mutta vain tarkasti rajatulla ja ennakoitavalla tavalla.

Ei pakkomyyntiä vaan brittiläinen lykkäysmalli

Keskeinen ongelma keskustelussa on, että ihmiset pelkäävät menettävänsä kotinsa. Siksi toimivin ratkaisu ei olisi suora varallisuusvero eikä pakko realisoida asuntoa hoivakustannusten kattamiseksi. Parempi vaihtoehto olisi niin sanottu lykkäysmalli.

Ajatus on yksinkertainen. Jos henkilön tulot eivät riitä hoivamaksuihin, mutta hänellä on merkittävää varallisuutta – esimerkiksi velaton asunto – hyvinvointialue voisi kattaa osan kustannuksista etukäteen. Tätä osuutta ei kuitenkaan annettaisi pysyvästi ilmaiseksi, vaan se kirjattaisiin saatavaksi, joka perittäisiin myöhemmin kuolinpesältä tai asunnon myynnin yhteydessä. Käytännössä yhteiskunta siis lainaisi rahaa hoivaan.

Tällainen malli on käytössä esimerkiksi Britanniassa. Olennaista on, että ihmistä ei pakoteta muuttamaan tai myymään kotiaan kesken elämänsä, vaikka kannusteet kodin myymisen ovatkin olemassa. Samalla tunnistetaan, ettei ole täysin kestävää, että erittäin suuri yksityinen varallisuus siirtyy koskemattomana perintönä samalla kun hoivan kustannukset sosialisoidaan kokonaan.

Suojaosat ovat välttämättömiä

Mallin pitäisi tietenkin sisältää vahvat suojarakenteet. Ensimmäinen niistä olisi suojaosa.

Esimerkiksi tietty osuus asunnon arvosta jätettäisiin kokonaan huomioimatta, pienet säästöt ja sijoitukset suojattaisiin sekä maksuille asetettaisiin elinikäinen katto.

Tavoitteena olisi siis kohdentaa omavastuuta varakkaisiin kotitalouksiin. Tämä on tärkeää myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Julkisen sektorin resurssit ovat rajallisia. Jos resursseja käytetään samalla intensiteetillä myös kaikkein varakkaimpien omaisuuden suojaamiseen, niitä on vähemmän käytettävissä niille ihmisille, joilla ei ole mitään puskuria.

Jos ajatellaan hyvin karkeasti, että uudistus kohdistuisi esimerkiksi 10–20 prosenttiin pitkäaikaishoidon asiakkaista, ja se aiheuttaisi heille keskimäärin 10 000–20 000 euroa vuodessa lisää maksuja, tämä tuottaisi julkiseen talouteen jo 300–500 miljoonan euron säästön.

20 000 asiakasta × 15 000 € = 300 milj. €

25 000 asiakasta × 20 000 € = 500 milj. €

Kyse on myös sukupolvien oikeudenmukaisuudesta

Suomessa varallisuus on viime vuosikymmeninä kasautunut erityisesti vanhemmille ikäluokille. Tilastokeskuksen varallisuustutkimusten perusteella juuri nuoret eläkeläiset kuuluvat yhteiskunnan varakkaimpiin ryhmiin. Samaan aikaan nuorempien sukupolvien mahdollisuudet vaurastua ovat heikentyneet: ensiasunnon hankinta on vaikeutunut, reaalipalkkojen kehitys on hidastunut ja julkisen talouden paineet kasvavat. Siksi keskustelu ei koske vain hoivaa, vaan myös sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta.

Nykyisessä mallissa yhä pienempi työssäkäyvien joukko rahoittaa verotuksellaan kasvavan määrän palveluita samalla, kun suuri osa kansallisesta varallisuudesta on eläkeikäisillä kotitalouksilla. Ei ole kohtuutonta kysyä, voisiko osa tästä varallisuudesta osallistua nykyistä enemmän kaikkein kalleimpien hoivapalveluiden rahoittamiseen.

Ikääntyneiden hoivapalveluiden kustannukset ovat jo nyt useita miljardeja euroja vuodessa, ja väestön vanheneminen kasvattaa niitä voimakkaasti tulevina vuosikymmeninä. Kyse ei siis ole julkisen talouden reunakysymyksestä, vaan yhdestä hyvinvointivaltion suurista rakenteellisista menoista.

Kun keskustelemme koulutuksesta, turvallisuudesta tai ilmastoinvestoinneista, keskustelemme samalla siitä, mihin yhteisiä resursseja riittää tilanteessa, jossa hoivamenot kasvavat nopeasti. Siksi myös hoivan rahoitusmallin täytyy olla kestävällä pohjalla.

Parempi vaihtoehto kuin lasten vastuuttaminen tai huono hoiva

Keskustelussa on ajoittain noussut esiin ajatus siitä, että aikuisten lasten pitäisi kantaa nykyistä enemmän taloudellista vastuuta ikääntyvien vanhempiensa hoivasta. Pidämme tätä ongelmallisena. Ensinnäkin se rankaisisi ihmisiä heidän perhetaustansa perusteella. Toiseksi, se voisi luoda hyvin vaikeita tilanteita perheisiin, joissa suhteet ovat rikkonaisia tai joissa aikuisilla lapsilla ei tosiasiassa ole taloudellisia mahdollisuuksia osallistua kustannuksiin.

Kansantalouden näkökulmasta hoivavastuun kasvattaminen syrjäyttää osaamista ja tuottavaa työtä sekä hoiva-alalta että sen ulkopuolella, kun ammattilaisten sijaan hoivatyötä tekevät omaiset, joiden mahdollisuudet ja jaksaminen omassa työssään vastaavasti heikkenevät. 

Varallisuuden huomioiva rahoitusmalli on selkeämpi, oikeudenmukaisempi ja taloudellisesti kestävämpi. Siinä vastuu kohdistuu ensisijaisesti henkilön omaan varallisuuteen, ei hänen lastensa tuloihin tai elämäntilanteeseen. Samalla säilyy yksi hyvinvointivaltion perusperiaate: hoivan saatavuus ei riipu siitä, millainen perhe ihmisellä sattuu olemaan.

Hoivan rahoituksesta puhuttaessa ei voida hyväksyä sitä, että ratkaisu on palvelujen asteittainen heikentäminen. Jo nyt moni ikääntynyt ei saa tarvitsemaansa hoivaa riittävän ajoissa, ja liian vähäinen tuki kuormittaa myös läheisiä ja perheitä. Hyvinvointivaltion tehtävä ei ole vetäytyä, vaan löytää kestävä tapa turvata jokaiselle tarvitsemansa hoiva sekä turvallinen ja hyvä vanhuus. 

Miksi tästä kannattaa keskustella juuri nyt?

Helppoja vaihtoehtoja tilanteeseen ei ole. Ilman uusia ratkaisuja edessä on käytännössä kolme vaihtoehtoa: hoivan laatu heikkenee, työikäisten verotus kiristyy merkittävästi tai julkinen velka kasvaa edelleen.

Todennäköisesti tulevaisuus on yhdistelmä näistä kaikista.

Samaan aikaan Suomessa on valtava määrä passiivista varallisuutta, joka on sitoutunut asumiseen, vapaa-ajan asuntoihin ja erilaisiin sijoituksiin. Ei ole kohtuutonta kysyä, voisiko pieni osa tästä varallisuudesta osallistua elämän loppuvaiheen hoivan rahoittamiseen.

Oman elämänkaaren aikana karttuneeseen varallisuuteen puuttuminen herättää väistämättä tunteita ja vastustusta. Monelle oma asunto ei ole vain omaisuutta, vaan vuosikymmenten työn symboli ja turva omille lapsille. Siksi järjestelmän pitää olla ennakoitava, kohtuullinen ja tarkkarajainen. Silti nykyjärjestelmään liittyy moraalinen kysymys. Onko oikeudenmukaista, että lähihoitajan verotuksella rahoitetaan täysimääräisesti hyvin varakkaiden kotitalouksien hoivapalvelut samalla, kun suuri omaisuus siirtyy lähes koskemattomana seuraavalle sukupolvelle?

Hyvinvointivaltion tulevaisuus riippuu lopulta siitä, pystymmekö päivittämään sen rakenteita vaikeiden tosiasioiden edessä.

Atte Harjanne

Kansanedustaja, vihreät

Suvi Pulkkinen

Kaupunginvaltuutettu, vihreät