Mielenterveys rakentuu yksilöiden ja yhteiskunnan yhteispelinä

Uuden vuoden pyörähtäessä käyntiin moni pysähtyy hetkeksi katsomaan sisäänpäin. Arvioimme elämiämme ja etsimme asioita, joita parantaa uuden vuoden lupauksin. Joku aloittaa tipattoman, toinen lähtee lenkille. Lupasin itse tänä vuonna alkaa mennä kymmeneltä nukkumaan, koska unen sanotaan olevan ihmisen terveyden tärkeimpiä määrittäjiä. Hieman yllättäen uniparannuksen myötä olen myös tullut lisänneeksi huomattavasti mindfulness-harjoituksen osuutta ruuhkavuosien repimissä päivissäni. Kasvava läsnäolo taas on ruokkinut pieniä parannuksia muissa tavoissa.

Kirjoitukseni aloituksesta voisi saada kuvan, että mielenterveys lepää lukijan omissa käsissä. Teet vain hyvät uuden vuoden lupaukset ja siitä lähtee. Tämä on kuin onkin mielestäni hyvä asenne mielenterveyteen. Se ei kuitenkaan huomioi asian rakenteellista puolta. Karkeasti pelkistäen hyvän mielenterveyden rakennuspalikat ovat uni, liikunta, ravinto, hyvät ihmissuhteet sekä esimerkiksi mindfulnessin kaltainen stressiä lievittävä itsesäätely, tietysti. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan tee paljoa, jos yhteiskunnan rakenteet työntävät täysillä vastakkaiseen suuntaan.

Vaikka itse väkerretty puhelimen taustakuva kehottaisi ”rauhoittamaan, vähentämään, hidastamaan ja lepäämään”, pomo voi käskeä tekemään kovempaa, enemmän ja nopeammin. Jos töissä pärjääminen ja leivässä pysyminen edellyttää väliin jätettyä lounasta, läppäri sylissä valvottua yötä ja hyötyliikunnan korvaamista seuraavan aamun powerpointin viime hetken kasaan suhaamisella, omat arvot ja jopa huutavat tarpeet jäävät helposti kakkoseksi.

Mielenterveys on siis henkilökohtaisen lisäksi systeemistä ja hyvän mielenterveyden syötteitä ovat unen, ravinnon, liikunnan, ihmissuhteiden ja itsesäätelyn lisäksi esimerkiksi työn kuormittavuus ja mielekkyys, varallisuus, terveys ja siihen liittyvät satunnaistekijät, kuluttamamme digitaalinen sisältö, laajemman yhteiskunnan ja maailman vakaus sekä henkilökohtaisen elämän koettu merkityksellisyys. Etenemme maailmassa erilaisista lähtökohdista: joku ponnistaa kultalusikka suussa, toinen trauman kahle nilkassa. Samoin yhteisöt vaikuttavat: vaikka olisit itse säästynyt traumalta, se ei välttämättä auta, jos joka toinen ihminen ympärilläsi oireilee ja tuo taakkansa osaksi sinun elämääsi.

Mielenterveysdiagnoosit kertovat ihmisestä hyvin vähän

Tohtorintutkinnon psykologiassa saavuttaneena kirjoittajana olisi mukava pystyä aloittamaan tällainen mielenterveyttä käsittelevä essee yksinkertaisilla tieteellisillä faktoilla aiheesta. Koska kyseessä kuitenkin on yhtäältä yksilöllinen, toisaalta systeeminen monimutkainen vyyhti syitä ja seurauksia, yksinkertaistavan mallin esittäminen fyysikon, kemistin tai edes biologin itsevarmuudella olisi harhaista tai petollista. Valitettavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa mielenterveys kuitenkin typistyy usein matalan resoluution latteuksiin. Mielenterveys-TikTok on kuulemma täynnä kultaa tällä saralla: avokonttorissa työskentely kuormittaa ja/tai et kestä kovia ääniä? Jos vastasit yksi, saatat olla autisti. Kaksi? Ettei sinulla vain olisi ADHD. Tai yleisemmin: onko sinullakin nämä pari piirrettä, jotka lievinä sopivat neljään ihmiseen viidestä oikeissa olosuhteissa? Ota tästä leima.

Influensserien pinnallista sisältöä kuluttavat, diagnoosien perässä juoksevat somehuolestujat muodostavat ilmiön toisen ääripään. He ottavat psykiatrian häiriöiden veteen piirretyt kategoriat tarkkoina ja platonisen ikuisina totuuksina, joista haetaan tietoa itsestä kuin horoskoopeista. Vastalaidalta löytyy taas validin tilastopohjaisen mielenterveystieteen kiistävä, kristalleja kilistelevä ja rokotuksia epäilevä vaihtoehtohoitokansa, jolla on edustajansa samoilla digialustoilla. Tosiasiassa diagnoosit eivät ole mustaa tai valkoista.

Diagnoosijärjestelmä on hämmästyttävän väärinymmärretty yhteiskunnassamme. Diagnoosien tarkoitus on olla hallinnollisia apuvälineitä, ei ontologisia totuuksia ihmisestä. Psykiatria ei valitettavasti ole lääketieteen alana yhtä tarkka tai hyödyllinen kuin sisätaudit tai kirurgia. Se kylläkin kerää ansiokkaasti biologista, tilastoitavaa tietoa tutkimuskohteestaan. Diagnoosit eivät kuitenkaan viittaa ihmisen kehossa objektiivisesti sijaitseviin tauteihin, kuten vaikkapa virologiassa (esim. herpes) tai endokrinologiassa (esim. diabetes).

Psykiatrian diagnooseissa joukko oireita koostaa oireyhtymän. Jos jollakin ihmisellä esiintyy näitä oireita, kutsumme oireita nimellä ”autismikirjo” tai ”ADHD”, mutta mitään objektiivista tautiprosessia (vrt. tuberkuloosi) oireet eivät kätke taakseen. Ne eivät kuvaa tilan syntyä (ns. etiologiaa), eivätkä näy tunnistettavalla tavalla verikokeissa tai aivokuvissa. Diagnoosiluokat kärsivät voimakkaasta päällekkäisyydestä, sekoittuvat toisiinsa, eivätkä kerro ihmisestä syvempää kuin että hänellä on joukko oireita, joita olemme yhdessä sopineet nimittää joksikin häiriöksi. Koska esim. masennuksessa ihmisellä tulee olla viisi oiretta yhdeksästä mahdollisesta, eri masennuksia on yli tuhat ja siten tieto siitä, että ihmisellä ”on masennus”, kertoo ihmisestä verrattain vähän.

Mielenterveysongelmia syntyy ja hoidetaan yhteiskunnan päätöksenteossa

Psykiatrinen sairastaminen tarkoittaa, että ihminen on lähellä ääripäätä piirteissä, joita olemme valinneet tarkastella. Hieman samoin kuin narsismia tutkinut psykologi tunnistaa Donald Trumpissa harvoin nähtävän kliinisen narsismin ääripään, samoin esimerkiksi autismikirjon, ADHD:n tai muiden psykiatrian häiriöiden saralla voimme löytää kunkin piirteen äärilaidasta pienen joukon ihmisiä, joihin diagnostiset kriteerit näyttävät sopivan hämmästyttävän hyvin. Heillä on voimakkaina koko joukko oireita, joiden olemme sopineet lukeutuvan vaikkapa ADHD:n alle.

Voimme sitten auttaa heitä yhteiskunnassa antamalla hallinnollisen diagnoosin, jonka avulla henkilö voi saada tukea, jota yhteiskunta pystyy tarjoamaan. Jollekin tämä tuki voi olla stimulanttilääkitys huomiokyvyn akuuttihoitoon (tosin ADHD-lääkityksen pitkän aikavälin hyödystä varsinkaan lapsilla ei ole hyvää näyttöä ja hoito vaatii siksi jatkuvaa uudelleenarviointia). Suurimpaan osaan diagnooseista psykiatrialla on varsin vähän helpotusta tarjottavana. Ja miksi sillä olisikaan, kun mielenterveys rakentuu pitkälti henkilökohtaisen ja yhteisen yhteispelinä. Yhteiskunnallisten olosuhteiden parantaminen on mielenterveysongelman todellista hoitoa vähintään siinä missä yksilötason psykiatria.

 Olemme luisuneet tilanteesta, jossa pieni joukko ihmisiä saa hallinnollisen, ei ontologista totuutta ihmisestä kertovan, diagnoosin tilanteeseen, jossa lähes koko väestö täyttää netistä löytyviä epämääräisiä häiriökriteereitä. Muutama vuosi sitten viitisen kaveriani, joukossa useampi lääkäri, hakeutui lähes samaan aikaan autismikirjon tai ADHD-tutkimuksiin. Käsittääkseni kukaan heistä ei saanut autismikirjon diagnoosia. He tyytyivät tilanteeseen, mutta olisivat voineet halutessaan myös etsiä, kunnes olisi löytynyt kollega, joka olisi suostunut kirjoittamaan itseä miellyttävät paperit. Lähes varmasti tällainen ihminen olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Riittävän omistautunut potilas tai vanhempi voi nykyisessä järjestelmässä usein lopulta saada itselleen tai lapselleen diagnoosin, etenkin jos hakeutuu toistuviin yksityisiin arvioihin. Varsinkin netissä tarjottavat mielenterveyden ongelmien tunnusmerkit ovat epäspesifejä, eivätkä falsifioidu hyvin. Seurauksena on tämänkaltaisia Kafka-ansana tunnettuja ilmiöitä:

Jos sinulla on oire x, kyseessä on autismi. Jos sinulta puuttuu oire x, kyseessä on hyvin maskattu autismi. 1–2 prosentin esiintyvyyden ilmiö monistuu ihmisten mielissä kattamaan yli kymmenkertaisen osan väestöä. Psykiatrian diagnooseja kirjoittelevat usein muut kuin psykiatrit ja lääkärikunnan monimuotoisuuden vuoksi osalla on diagnoosikynä herkässä.

ADHD:n diagnoosimäärät Itä-Suomessa ovat olleet viime vuosina otsikoissa. Suomessa vallitsee dramaattinen alueellinen ero siinä, kuinka paljon tiettyjä oireyhtymiä lapsista löydetään. Nouseva esiintyvyys vaikuttaa selittyvän erityisesti henkilöstön puutteellisella koulutuksella. Turhat neurokirjon tutkimukset kuormittavat moneen kertaan kuritettuja ja kurjistettuja hyvinvointialueita entistä enemmän ja huolestuneiden vanhempien hoitoon pakottamien, ”oireiltaan” normaalin vaihtelun piirissä olevien lasten hoitoprosessit ovat loppujen lopuksi pois siitä rahasta, jolla hoidetaan syöpiä ja leikataan sydämiä, kuten ovat pois myös näiden samojen henkilöiden varsinaisesta hoidosta.

Psykiatrian diagnoosit siis auttavat pientä osaa ihmisistä, mutta paljon suuremmalle joukolle psykiatrialla ei välttämättä ole muuta hyödyllistä tarjottavaa kuin keskustelutukea (jos sitä on tarjolla) tai akuuttivaiheessa hieman auttava lääkitys, jonka pitkän aikavälin hyötyprofiili on vaatimaton tai epäselvä. Suuri joukko ihmisiä, joita psykiatria ei juuri kykene auttamaan, hyötyisi enemmän mielenterveyden oma-aloitteisesta hoidosta, niiltä osin kuin se on mahdollista.

Mielenterveys syntyy toimijuudesta

Palataan uuden vuoden lupauksiin. Oman elämän olosuhteiden parantaminen on todistetusti mahdollista. Melkein kaikilla on kokemusta jostakin jaksosta elämässä, jolloin uni, liikkuminen tai syöminen onnistuivat erityisen hyvin ja mieli oli valoisampi. Ehkä elämässä oli joskus enemmän omiin tarpeisiin vastaavia ihmisiä tai jokin muu asia rakensi arjesta parempaa ja jäi sitten kiireessä pois. Näiden käytänteiden tai olosuhteiden osittainen palauttaminen omaan elämään kysyy toimijuutta.

Psykologian itsemääräytyvyysteorian mukaan ihmisen hyvinvointi rakentuu toimijuuden kokemuksesta, pätevyyden kokemuksesta sekä hyvistä ihmissuhteista. Kun aloitamme liikuntaharrastuksen, jota sitten jatkamme sinnikkäästi, nojaamme toimijuuteemme. Kukaan muu ei tehnyt asiaa puolestamme: olimme proaktiivisia. Samaan aikaan yhteiskunnassa myllää voimia, jotka polkevat toimijuutta, mikäli emme ole varovaisia. Sosiaalinen media ja koukuttavat ruutulaitteet saavat meidät proaktiivisen tilan sijasta reaktiiviseen tilaan: odotamme, että meille näytetään asioita ja reagoimme muiden tekemisiin.

Olen siinä mielessä elänyt poikkeavaa elämää jo vuosien ajan, että luovuin pitkän tuskailun jälkeen älypuhelimestani vuonna 2022. Minulla ei siis neljään vuoteen ole ollut puhelinta, joka toisi netin koko ajan hyppysiini. Tein näin, sillä vietin puhelimella neljästä kahdeksaan tuntia aikaa päivässä. Kun en omista puhelinta, saan nuo tunnit vapaiksi. Yhtäkkiä on ollut aikaa lukea kirjoja ja siivota asuntoa, vaikka pienet lapset pyörivät jaloissa ja kaipaavat läsnäoloa, huomiota ja palvelua. Puhelimesta luopuva voittaa ajan lisäksi takaisin pitkäjänteistä huomiokykyä, jota puhelimen lukemattomat houkutukset ja minuutti minuutilta kehittyvät uutistarinat pitävät pihdeissään ja pirstaloivat.

Puhelin oli siis ainakin omassa elämässäni, kaiken käytön yhteensä huomioiden, taantumuksen voima, joka esti käyttämästä toimijuutta siellä, missä sitä olen elämässäni tarvinnut. Moni lukija tuskin on valmis luopumaan omasta puhelimestaan (vaikka verkkopankit yms. ”välttämättömyydet” toimivatkin pädillä tai läppärillä, vink vink), mutta ehkä säädät vaikka näytön harmaalle houkuttavuuden vähentämiseksi ja vähentääksesi pari tuntia ruutuaikaa päivästäsi? Itselle voi olla ainakin hyödyllistä tietää, kuinka monta tuntia suoratoistovideoihin ja somettamiseen menee päivässä.

Kokemukseni on ollut, että toimijuus alkaa mielen kaistatilasta. Kaistatilaa taas olen saanut vain raivaamalla aggressiivisesti elämästäni ulos ruutulaitteita, rajatonta internetiä, sosiaalista mediaa, videopelejä, kuulokkeet päässä puolilla valoilla ulkona kävelemistä ynnä muita nykyisen digitaalisen viihde- ja suoritusyhteiskunnan elämääni työntyviä lonkeroita. Vapautetulla ajalla on ollut taipumus täyttyä asioilla, jotka vastaavat paremmin arvojani, oli kyse sitten ihmissuhdeajasta, läsnäoloharjoituksesta, urheilusta, musiikin tekemisestä, kirjoittamisesta, tai sitten ihan vanhasta kunnon opiskelusta tai työnteosta.

Se yksilötasosta. Miten tästä päästään yhteiskuntapolitiikkaan ja käytännön seurauksiin? Ensimmäisiä askeleita on paikoin jo otettu länsimaissa: Australia vapautti lapsille huomattavan määrän kaistatilaa kieltämällä sosiaalisen median alle 16-vuotiailta. Suomessa puhelimet on jätetty koulupäivän ajaksi parkkiin. Työpaikoilla voisi ehkä kokeilla vastaavia toimenpiteitä rajoitetusti. Kaistatilasta olisi hyvä saada yleisesti tunnustettu julkishyödyke, ei pelkkä yksilön ominaisuus, jota kaltaiseni oikukkaat yksilöt vaalivat pitkälle viedyillä mielenterveysnörtteilyn kokeiluillaan. Kaikilla pitää olla oikeus kaistatilaan!

Ennaltaehkäisy perustuu hyville päätöksille

Kaistatilan vaalimisen ohella kyse on kuitenkin ennaltaehkäisystä laajemmin. Tällä hetkellä annamme olosuhteiden rikkomille ihmisille heidän tarpeisiinsa vähän-sinnepäin-vastaavia palveluita. Huomion pitäisi kohdistua ensi sijassa itse olosuhteisiin. Yhteiskunnan tulisi rakentua tavalla, joka vaalisi hyvän mielenterveyden rakennuspalikoita. Älypuhelimien ja digiroskan rajaaminen on ehdottomasti hyvä alku ja mielestäni oikea paikka, josta aloittaa. Kaistatilan vaalimisesta pääsemme muihin asioihin, joita vaalia.

Kahdeksan kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi valitussa Suomessa vallitsee toistaiseksi korkea yhteiskunnallinen luottamus ja verrattain matala polarisaatio. Reagoimme maltillisesti maailman muutoksiin, emmekä mene täysillä mukaan typerimpiin trendeihin. Meidän olisi kuitenkin hyvä enenevästi rakentaa työelämää ja julkista keskustelua, jossa hyvinvoinnin tekijät tunnistetaan ja niitä puolustetaan. Ennaltaehkäisy säästää hoitokuluissa ja siirtää huomiota mielenterveysasioissa oikeaan paikkaan: pois siitä, millä tavoin mieleni voidaan nähdä häiriintyneenä kohti sitä, mitä voin tehdä tilanteeni parantamiseksi, tarvittaessa yhteiskunnan tuella.

Lähti vyyhtiä purkamaan sitten henkilökohtaisen tai systeemin tasolla, haastan lukijan miettimään, mitä tänä vuonna voisimme tehdä suomalaisten ja muiden ihmisten mielenterveyden parantamiseksi. Teemme tänä vuonna lääketieteen tohtori Jani Kajanojan kanssa sarjan podcast-jaksoja mielenterveysaiheista, joita julkaistaan vuoden aikana Mielestämme-podcastissa. Sofia Virta on puheenjohtajakaudellaan ansiokkaasti tuonut huomiota mielenterveyteen liittyviin aiheisiin ja mielestäni vihreiden on hyvä jatkaa kaikkia koskettavan aiheen näkyvästi esilläpitämistä. Yhtä tärkeää on välttää clickbait-näkökulmia ja tuottaa aiheesta viisasta ja pohdittua sisältöä.

Oskari Lahtinen
Kirjoittaja on vihreä psykologian tutkija.