Vihreiden ja vasemmiston strategiat globaalissa politiikassa
Markus Drake tarkastelee kolmea eri lähtökohtaa kansainväliselle politiikalle. Anti-imperialismi, ihmisoikeuslähtöisyys ja geopoliittinen realismi vetävät eri suuntiin. Niiden risteyskohdassa on kuitenkin mahdollista muodostaa yhteisiä vaatimuksia ja tehdä yhteistä politiikkaa.
Mikä erottaa vihreiden ja vasemmistoliiton globaalit strategiat?
Ei välttämättä mikään. Joskus kaikki.
Molemmat puolueet ilmoittavat nojaavansa ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen solidaarisuuteen. Niiden jäsenistö jakaa saman perustunteen: maailmaa on autettava tulemaan oikeudenmukaisemmaksi. Mutta kun maailma muuttuu, eri lähtökohdat vetävät erilleen.
Vasemmistoliitto kantaa mukanaan anti-imperialismin perintöä, vihreissä taas on kasvanut geopoliittinen ajattelu. Molemmat ajattelumallit aiheuttavat jännitteitä. Puolueiden rivijäsenet eivät oikeastaan usko kumpaankaan, vaan käsittävät globaalin oikeudenmukaisuuden yleensä ihmisoikeuksien kautta. Tässä puolueiden jäsenistöt ovat huomattavasti lähempänä kansalaisyhteiskunnan ja laajemman yleisön asenteita. Sekä anti-imperialismi että geopoliittinen realismi kun ovat loppujen lopuksi aika brutaaleja tapoja katsoa maailmaa.
Anti-imperialismin pitkä varjo
Anti-imperialismi oli 1900-luvun nerokkaimpia poliittisia projekteja. Se antoi vasemmistolle suunnan, kun bolševikkien unelma ja ykkössuunnitelma yhdestä suuresta vallankumouksesta kariutui 1920-luvun alkussa. Kansainvälisen kommunismin tehtäväksi tuli sen sijaan irrottaa imperialismin ikeestä heikoimmat lenkit, Kaukasukselta Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan, maa kerrallaan. Tavoitteet olivat pieniä verrattuna alkuperäiseen, mutta ne kannattivat projektia yli puoli vuosisataa.
50 vuotta on uskomaton kesto millekään poliittiselle hankkeelle.
1970-luvun puoliväliin tultaessa anti-imperialismi alkoi kuitenkin menettää asemaansa maailmaa selittävänä muutosprojektina. Öljykriisi näytti, että alistetut valtiot osasivat jo käyttää valtaa ja rikastua, tai ainakin rikastuttaa eliittejään tarpeeksi. Punk-liike länsimaissa puolestaan muovasi 1960-luvun solidaarisuuden eetosta ja korosti keskittymistä oman tilanteen taisteluihin ja omatekoiseen kapinaan: “Do It Yourself.” Siinä missä vielä vuoden 1968 nuorisokapinat ammensivat voimansa kansainvälisestä solidaarisuudesta ja tarpeesta pakottaa Vietnamin sota loppumaan, jossain vuosien 1973 ja 1977 välillä anti-imperialistinen projekti kuoli poliittisena voimana ja vallankumousprojektina, vaikka ideologisesti se jatkoi zombiena elelyä.
Tänään anti-imperialismi toimii lähinnä identiteettinä. Se on keino ilmaista moraalista ylemmyyttä ja radikaaliutta – joskus myös turruttaa omaa avuttomuuden tunnetta. Se on tehnyt paluun opiskelijaliikkeissä ja verkossa, mutta usein ilman strategista sisältöä. Trotskilaisakateemikko Andreas Malmin “ilon kyyneleet” Hamasin iskusta olivat vain äärimmäinen versio siitä, mihin johdonmukainen anti-imperialismi johtaa: käsitykseen, että “viholliseni vihollinen” on aina liittolainen.
Anti-imperialismi ja sen rajat
Gazassa tämä ristiriita näkyy raa’asti. Ihmisoikeuslähtöinen maailmankuva on varmasti niin vasemmiston kuin vihreidenkin riveissä yleisin perusta hahmottaa maailmaa. Tämä ajattelutapa joutuu kamppailemaan sen kanssa, että Hamasin kaltaiset toimijat edustavat yhtä aikaa sortoa ja vapautusta. Johdonmukainen anti-imperialisti ei näe ongelmaa: hän puolustaa taistelevaa sorrettua, vaikka tämä olisi islamofasisti. Siksi anti-imperialismi tarjoaa helpon rekrytointikanavan – se lupaa poliittisen selkeyden, kun taas ihmisoikeusajattelu ajaa elämään ristiriitojen kanssa. Poliittinen zombie, anti-imperialismi, puraisee ja pakottaa puolueettoman humanistin valitsemaan puolensa.
Mutta juuri siksi anti-imperialismi on myös umpikujassa. Retorisesti asetetut vaatimukset ja käytössä olevat keinot – boikotit, eristäminen, tunnustaminen – eivät voi mitenkään johtaa projektin varsinaiseen tavoitteeseen: vallankumoukseen. Jokainen asteittainen voitto, jokainen saavutettu tavoite joudutaan korvaamaan uudella, entistä radikaalimmalla vaatimuksella. Kompromissit ja asteittainen muutos on tehtävä mahdottomiksi, sillä ne uhkaavat pitää projektin elävänä vain osittain. Tämä johtaa pidemmän päälle poliittiseen lahkolaisuuteen.
Geopolitiikan paluu
Vihreissäkin anti-imperialistinen perinne on olemassa vähemmistön kantana. Puolueen laaja jäsenistölähestyy maailmaa ihmisoikeudet keskiössä, kuten vasemmistoliitossakin. Vihreiden realo-siipi on kuitenkin siirtynyt geopoliittiseen ajatteluun. Se tunnustaa maailman sellaisena kuin se on: valtataistelujen, liittolaisuuksien ja rajallisen ajan kenttänä.
Tässä siivessä puhtaasti ihmisoikeuslähtöiset argumentit, jotka esitetään kansainväliselle ja YK-keskeiselle väittelyareenalle, on hylätty naiiville 1990-luvulle, tai viimeistään Trumpin ensimmäiseen valintaan. Maailmassa, jossa vihreä poliittinen projekti on törmännyt rajoihinsa – fossiililobbyyn, autoritaarisen oikeiston nousuun ja ilmastonmuutokseen – politiikassa on tullut keskeiseksi valtapositiot ja niiden pohjalta rakennettava liittolaispolitiikka.
On rakennettava valtaa, ei vain moraalia. Tästä näkökulmasta NATO-jäsenyys oli vihreälle liikkeelle traumaattinen mutta loppujen lopuksi aika helppo askel. Pekka Haaviston kaltaiset poliitikot ymmärsivät, että ideaalit eivät säily, ellei niitä tueta todellisella valtapolitiikalla.
Geopolitiikka ei silti ole kaunis oppi. Se tekee selväksi, että kaikki arvot eivät ole yhteensopivia, ja että joskus on valittava vähemmän huono liittolainen. Mutta vaikka mitä muuta toivoisimmekin, geopolitiikka on totta tässä ajassa – toisin kuin 1920-luvun bolševikkien pitkäjänteinen maailmanprojekti. Ilmastonmuutoksen aikakaudella ei yksinkertaisesti ole enää aikaa 50-vuotisille vapautustaisteluille.
Kolmen perinteen mahdollinen yhteys
Tarvitseeko siis alistua kylmälle geopoliittiselle realismille, kaikkine ongelmineen ja ristiriitaisine kantoineen Daavidin Lingosta Ottawan sopimukseen? Ei. Anti-imperialistinen, ihmisoikeuslähtöinen ja geopoliittinen ajattelu voivat löytää yhteisen kielen, jos ne tunnistavat rajansa.
Kyllä – Netanjahu Haagiin.
Kyllä – loppu Israelin harjoittamalle apartheidille.
Kyllä – täysi tuki Ukrainan taistelevalle kansalle, Serbian opiskelijoille, Georgian ja Turkin demokraattisille liikkeille.
Puolustetaan Rojavaa. Vastustetaan autoritaarisuutta, olipa se idässä tai lännessä.
Mutta samalla on vedettävä raja: ihmisoikeuksien tai vallankumouksen nimissä ei tueta islamofasismia eikä rauhan tavoittelun nimissä voi jäädä jähmettymään aselepoon, joka ei johda mihinkään. Jos nykyinen konflikti ei voi tuottaa rauhaa, on rakennettava toinen – konflikti, jossa vastakkain eivät ole Hamas ja Netanjahun hallitus, vaan palestiinalaishallinto ja apartheidin jälkeinen Israel. Vihreiden geopoliittinen siipi ei saa piilotella kantojaan. Sen on kohdattava oma puolueensa, kerrottava mikä projekti on ja mitkä sen aiotut askelmerkit.
2000-luvun taitteen globalisaatioliike väitti että “toisenlainen maailma on mahdollinen”. Geopoliittinen ajattelu joutuu toteamaan: ehkä vain toisenlainen sota on mahdollinen. Se on synkkä mutta johdonmukainen johtopäätös.
Anti-imperialismi opetti vastustamaan valtaa. Geopoliittinen aika pakottaa käyttämään sitä. Jos nämä kaksi perinnettä – ja niiden välissä elävä ihmisoikeusajattelu – pystyvät valitsemaan yhteisiä tavoitteita, voi vasemmistolainen ja vihreä liike vielä kerran päivittää poliittisesti jaetut projektinsa tähän aikaan.
Se vaatii rohkeutta valita liittolaisia, ei vain vihollisia.
Markus Drake
Kirjoittaja on pitkäaikainen vihreiden aktiivi ja Brysselin vihreiden puheenjohtaja.
Markus Draken aiemmat vihreiden strategia -artikkelit:
Vihreät, sosiaalinen preppaus ja kriiseissä viestiminen (6.6.2025)
Vihreät hyötyisivät, jos meillä olisi selkeämpi oikeisto- ja vasemmistosiipi (13.5.2025)
Vihreiden tulisi ryhtyä varautumispuolueeksi (25.4.2025)
