City- ja maaseutuvihreyden yhteensovittamisessa vielä säätämistä

Eero Karisto

Kaupungistumista sekä Helsingin tiivistymistä ja kasvua käytetään lyömäaseena vihreitä vastaan suuressa osassa maata. Se tuntuu rajoittavan vihreiden kasvua maaseudulla.

Tosiasiat kuitenkin kertovat keskittymisen eli kaupungistumisen hyödyistä. Kaksi 70 neliömetrin asuntoa päällekkäin vievät vähemmän maapinta-alaa kuin vierekkäin, tai jos ne ovat kokonaan eri tonteilla.

Toinen fakta on, että Helsingissä joukkoliikenteessä maapohjan ja energian tarve matkustajaa kohti on pienempi kuin henkilöautossa, jossa matkustaa pääsääntöisesti yksi tai kaksi henkeä, huolimatta siitä, että bussitkin saattavat joskus kulkea lähes tyhjinä.

Ympäristönäkökohtien lisäksi tiiviyttä puolustavat tilastoissa näkyvä korkeampi tuottavuus ja luovuuden vahvistuminen urbaaneilla alueilla sekä monipuolinen palvelutarjonta.

Nämä ovat vihreille tärkeitä asioita, joita varsinkin kaupungeissa korostetaan.

Betonista leimakirves

Vaikka keskittymisen edut ovat kiistattomia, se tuntuu olevan osassa maata ja osalle ihmisiä vaikea hyväksyä.

Tiivis kaupunkirakentaminen kääntyy keskustalaisessa retoriikassa betonierämaiden rakastamiseksi, ja sen avulla rakennetaan mielikuvaa ihmiset unohtavista vihreistä.

Cityvihreys jakaa myös vihreitä. Vastakkainasettelu puolueen sisällä on sikäli kiistaton, että pääkaupunkiseudulla osa vihreistä näkee vihreät nimenomaan urbaanina puolueena, jonka pitää keskittyä kaupunkien kehittämiseen ja kasvumahdollisuuksien edistämiseen. Ylilyöntejä julkisessakin keskustelussa joskus tämän osalta tapahtuu. Vastaavasti on maaseudun vihreitä, jotka jakavat keskustalaisen käsityksen keskittämisen ongelmista ja samalla karkottavat potentiaalisia maaseutuvihreitä muihin puolueisiin.

Ongelma ja vahvuus

Cityvihreyden ja toisaalta maaseutuvihreyden rinnakkaiselo on vihreille joko ongelma tai vahvuus. Jotta se olisi nykyistä enemmän vahvuus, tarvittaisiin avoimempaa suhtautumista, molemminpuolista hyväksyntää. Siihenkin pätee hyvä perussääntö, että puolueen kannattaa keskittyä sitä yhdistäviin asioihin, ei asioihin, jotka muodostavat puolueen sisällä kuiluja. Tässä vihreät eivät ole vahvimmillaan.

City- vs. maaseutukeskustelussa törmää usein siihen, että otetaan kantaa muiden tapaan valita elämäntapansa. Hakematta tulee mieleen kristillisdemokraattinen käytäntö ohjeistaa lähimmäisiä seksuaalisuudessa ja perhemuotovalinnoissa.
Lisämausteena on maksajan näkökulman omaksuminen. Siinä missä ääricityihminen on sitä mieltä, että harvaan asutulla seudulla eläminen maksetaan kehittyvissä kaupungeissa, maalla voidaan ajatella, että kasvukeskukset imevät elinvoiman pienemmiltä paikkakunnilta. Arvostellaan kaupunkien nopeaa kasvua, mutta unohdetaan, että eihän kaupunki ketään väkisin hae.

Maksaja määrää?

Fakta on, että bruttokansantuotetta syntyy kaupungeissa suhteessa enemmän kuin maaseudulla. Isoista kaupungeista kertyy valtiolle enemmän verotuloja henkeä kohti kuin harvaanasutuilta seuduilta. Tätä sitten jotkut helsinkiläispoliitikot käytävät perusteluna alueellisessa edunvalvonnassa.

Harva hyväksyy sitä, että hyvätuloisin väestöryhmä esittää vahvoja vaatimuksia sillä perusteella, että se maksaa eniten veroja. Mutta on poliitikkoja, joiden mielestä ei ole mitään ongelmaa esittää vaatimuksia vedoten siihen, että heidän maantieteellinen viiteryhmänsä tuottaa eniten verotuloja.

On eri asia vaatia, että vetureina toimivilla kaupunkiseuduilla pitää olla kasvun ja kehittymisen edellytykset. Se ero näkyy esimerkiksi siinä, miten vastustetaan jotain, mitä toinen saa. Siihen syyllistytään koko pelikentällä.

Edellinen keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko perusteli sote-uudistuksen valmisteluvaiheessa yhden motiivin aluepolitiikalle. Hän sanoi, että sote-palvelujen toimivuus muualla Suomessa kiinnostaa myös pääkaupunkilaista ja työterveyshuollon piirissä olevaa, koska se vaikuttaa siihen, miten hänen oma iäkäs läheisensä itäisessä Suomessa saa kotiinsa avun tai miten pohjoisessa päivystys toimii. Se, että jossain siellä kaukana on oma läheinen, siis helpottaa tilanteen hahmottamista.

Diversiteetin arvo unohtuu

Kaikilla ei kuitenkaan ole sitä läheistä siellä jossain.

Jos helsinkiläinen on huolissaan helsinkiläisten sote-palveluista ja ajattelee, että muiden alueiden kuuluu hoitaa omansa, on huomaamatta lähestytty perussuomalaista argumentaatiota kehitysyhteistyötä koskevassa keskustelussa.

Positiivinen diskriminaatio on vihreille koko lailla itsestäänselvää esimerkiksi Helsingin kouluissa, mutta niin valtakunnan politiikassa kuin puolueen sisällä vallan ja resurssien jaossa siihen on korkeampi kynnys.

Kaupungistuminen tehostaa talouskasvua, mutta ajatus talouden riittämisestä politiikan ainoaksi tai edes keskeiseksi perusteeksi ei liene ihan vihreiden arvojen mukaista. Elinvoimainen Suomen luonto tarvitsee elämää myös maaseudulla. Suomen luonnon diversiteetti on kehittynyt koko maassa, samoin maan historia.

Myös kulttuurinen diversiteetti edellyttää elinvoimaista maaseutua.

Sitä edellyttävät myös tuuli- ja aurinkoenergiatuotanto ja maaseudulla lomailevat kaupunkilaiset.

Helsinki on hoitanut asioitaan hyvin. Mutta hyvä kaupunki ei ole vain oma ansio. Ylisuuri osuus valtion korkeapalkkaisimmista työpaikoista, koulutuspaikoista ja kulttuuripalveluista, elinkeinoelämän johto, kulttuuriala, järjestöt – eivät ole Helsingissä siksi, että kaupungissa tehtäisiin hyvää politiikkaa vaan siksi, että Helsinki on pääkaupunki.

Helsingissä huonompi kannatuskehitys

Helsingin osuus vihreiden kannatuksesta on ollut pitkään neljänneksen luokkaa, mutta vaalijärjestelmämme takia osuus kansanedustajan paikoista on noin kolmannes.  Vaalijärjestelmä suosii sitä, että puolueen kannatus keskittyy. Konkreettisimmin tästä hyötyy RKP, joka samalla kannatuksella kuin kristillisdemokraatit saa kaksinkertaisen kansanedustajamäärän.

Tämän takia joskus Helsingissä vaaditaan puolueen ja sen resurssien keskittymistä entistä enemmän Helsinkiin. Tällöin unohtuu se, että puolue ei voi olla suuri, jos se on suuri vain Helsingissä, kuten RKP:kään ei ole suuri, vaikka sen äänet keskittyvät Vaasan ja Uudenmaan vaalipiireihin.

Helsingin rooli saattaa kuitenkin olla vihreissä pienenemässä. On liian aikaista tehdä johtopäätöksiä, mutta kuntavaaleissa vihreiden kannatus on kahdeksassa vuodessa laskenut Helsingissä selvästi enemmän kuin koko maassa, siis Helsinki mukaan lukien – paitsi prosenttiyksikköinä, myös suhteellisesti.

Tämän kevään kuntavaaleissa vihreät hävisivät koko maassa 0,1 prosenttiyksikköä, kun Helsingissä lasku oli 1,9 prosenttiyksikköä. Tai suhteellisesti ilmaistuna Helsingissä vihreät menettivät 9,6 prosenttia kannatusosuudestaan kun koko maassa vain vajaan prosentin.

Aluevaaleissa, joita Helsingissä tunnetusti ei käyty, vihreiden kannatus kääntyi kasvuun.

Paradoksaalinen kehitys

Vihreiden kannatuskehitys Helsingissä on paradoksaalinen, sillä vihreät eri kriteerein ovat onnistuneet tekemään tehokasta luontopolitiikkaa Helsingissä. Silti keskeinen paikallinen kritiikki kohdistuu pitkälti ympäristöarvoihin.

Osasyy on siinä, kun faktat törmäävät ikkunasta näkyneen puun katoamiseen tai koiran iltapissatuspaikan paikalle nousseeseen uuteen rakennukseen, niiden merkitys vähenee.

Siinä eivät auta Helsingin yhä uudet luonnonsuojelualueet, upeat retkeilymahdollisuudet, luontoaarteet tai hiilipäästöjen vähentyminen.

Välillä vihreiden on tätä vaikea hyväksyä, koska hehän ovat oikeassa: vihreä politiikka etenee.

Äänestäjä on väärässä -logiikka vain ei politiikassa pure.

Ylimielisyyttä on sanottu vihreiden helmasynniksi. Helsingissä se ei ole keskimääräistä vähäisempää.

Vihreät ovat – yhdessä milloin kenenkin kanssa – onnistuneet Helsingissä muillakin osa-alueilla sangen kelvollisesti. Helsingin palvelut ovat omaa luokkaansa verrattuna muuhun maahan – osin toki kiitos valtion laitosten. Varsinkin tämän hallituskauden aikana kaupunki on kompensoinut valtiovallan leikkauksia sivistys-, koulutus- ja sote-sektoreilla.

Ikään kuin vihreät olisivat tehneet hyvää politiikkaa väärin.