Voiko Euroviisuista iloita, kun Israel pommittaa Gazaa?
Vedonlyöntitilastojen kärjessä on suomalaisyhtye KAJ, mutta ilon ylle lyö varjon se, että kansanmurhaa Gazassa toteuttavan Israelin annetaan jatkaa kisassa. Tänä vuonna yhä useampi katsoja pohtii, voiko Euroviisuista iloita.
Johanna Kohvakka
Euroviisut ovat monille kevään kohokohta: juhla, jossa musiikki yhdistää kansakuntia, ja jonne ainakin periaatteessa kaikki ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat. Tänä vuonna suomalaisia kutkuttaa erityisesti se, että ainakin vedonlyöntitilastojen perusteella voittoon voi olla matkalla suomalainen yhtye KAJ – vaikkakin Ruotsin lipun alla. Samalla kun kisakatsomoissa juhlitaan ja some täyttyy glitteristä, Israel jatkaa kansanmurhaa Gazassa. Voiko kahdessa todellisuudessa elää samanaikaisesti?
Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kuolleet Gazassa, suurin osa heistä siviilejä, mikä tekee sodasta yhden siviileille tuhoisimmista sodista pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta Israel saa jatkaa kisassa. Moni näkee Israelin myös yrittävän vaikuttaa poliittisesti musiikin kautta.
Viime vuonna Israel oli mukana esityksellä, jonka alkuperäinen nimi ”October Rain” viittasi Hamasin iskuun 7. lokakuuta ja sitä seuranneisiin väkivaltaisuuksiin Gazassa. Kohun noustua kappaleen nimeä ja sanoitusta muokattiin poliittisesti neutraalimmiksi, mutta moni piti sitä silti poliittisesti latautuneena.
Tänä vuonna Israelia edustaa 24-vuotias artisti Yuval Raphael, joka oli yksi Hamasin iskun kohteena olleen festivaalin vieraista vuonna 2023. Esimerkiksi artistin kaikki haastattelut alkavat tämän selviytymistarinalla. Ylen haastattelema tutkija Janne Mäkelä katsoo Israelin käyttävän musiikkia propagandana, jolla haetaan kansainvälistä hyväksyntää.
Yuvalin tarina on koskettava, mutta yhden järjestön terrori-isku ei oikeuta koko kansakunnan tuhoamista.
Euroviisut eivät siis ole vain viihdettä. Ne ovat poliittinen näyttämö, vaikka säännöt toista väittäisivät. Kaksinaismoralismi näkyy niin Euroopan yleisradiounionin (EBU) päätöksissä kuin EU-maiden poliittisessa hiljaisuudessa.
Moni kokee siksi nyt ristiriitaa. Voimmeko iloita, kun toisaalla pommitetaan kouluja ja sairaaloita ja näännytetään ihmisiä nälkään? Voimmeko juhlia suomalaismenestystä, kun samaan aikaan toiset artistit hiljenevät vastalauseeksi epäoikeudenmukaisuudelle?
Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta yksi keino on olla samalla sekä iloinen että kriittinen. Me voimme juhlia sitä, että suomenruotsalainen huumoriyhtye on hurmannut Euroopan – ja samalla pitää entistä isommin ääntä Gazan tilanteesta, boikotoida Israelia ja ennen kaikkea vaatia Euroopan yleisradioliitolta ehdotonta johdonmukaisuutta. Varsinkaan lasten iloa musiikista ei kannata tukahduttaa vain, koska me aikuiset emme osaa pysäyttää naapurissa tapahtuvaa kansanmurhaa.
Ensi vuoden osalta vaatimuksia ei voi enää ohittaa. EBU:n on käännettävä periaatteensa käytännöksi: valtio, joka syyllistyy vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin, ei voi osallistua kisaan. Kansalaisten, artistien ja Yleisradioiden on yhdessä kohotettava rimaa.
Myös sosiaalisessa mediassa jokainen voi osallistua. Samalla, kun iloitsee Suomen menestyksestä, voi käyttää tunnisteita kuten #FreePalestine ja #BoycottEurovision2026 ja osoittaa, että viihteen taakse piilotettua kaksinaismoralismia ei ole unohdettu.
Musiikin ilosta ei tarvitse luopua, mutta menestyksen herättämää huomiota voi käyttää siihen, että saamme viimein muutoksen aikaan.
