Mitä historia opettaa meille ihmisen reagoimisesta lähestyvään katastrofiin?

Perttu Rytsölä 

Istuin viime kesänä myöhäistä iltaa mökin terassilla ja katselin kallion laelta aukeavaa, tähtien valossa kimaltelevaa merta. Yö oli lämmin eikä ensimmäistä itikkaakaan tullut kiusaksi. Mietin, että tätä lähemmäs paratiisia tällä planeetalla ei pääse. 

Pöydässä poristiin yhtä ja toista iloista. Odotin, että kohta se alkaa. Sitten se alkoi. 

”Mulla on semmoinen tunne, että maailma on menossa kohti katastrofia, jotain hyvin pahaa on tulossa…” 

Ilmastoahdistus on todellinen ilmiö

On toki selvää, että on ollut ihmiskunnalle voittoisa strategia kiinnittää erityistä huomiota uhkiin. On parempi varautua ongelmiin kuin jättää ne huomiotta. Tuomiopäivän ennustajat ovat aina löytäneet kuulijansa. 

Ongelmaksi ne muodostuvat, jos uhkakuvista ei pysty päästämään irti ja nauttimaan elämästä. Ilmastoahdistus on todellinen ilmiö, josta kärsivät lukemattomat, erityisesti nuoret.  

Ympäristöahdistus laskee elämänlaatua ja moni jättäytyy lapsettomaksi, koska arvelee jälkeemme jäävän maailman olevan elinkelvoton. Pahimmassa tapauksessa ahdistus purkautuu väkivallantekoina, kuten Vaasassa oli lähellä tapahtua. Koulusurmaa suunnitelleen nuoren naisen päiväkirjoista kerrotaan löytyneen kirjoituksia, joissa hän oli huolissaan maapallon ja ympäristön tuhoutumisesta ja harmitteli ihmisten typeryyttä, itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä.

Mutta miten elää elämää välittämättä ennusteista, jotka povaavat kolmen asteen keskilämpötilan nousun seurauksena napajäätiköiden sulamista, merenpinnan nousua, valtavien metaanikaasuvarastojen purkautumista ilmakehään, kuumuutta, kuivuutta ja ruokapulaa? Onko vastuutonta rallatella murehtimatta huomisesta? 

Panosta tähän hetkeen

Ratkaisu on muistaa, että ei meillä ole muuta kuin tämä hetki. Ei meille kellekään ole luvattu, että heräämme huomenaamuna. Miksi siis murehtisin jotain, joka ehkä tapahtuu 2050-luvulla? 

”Vaikka tietäisin, että huomenna tulisi maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun.” 

Tämän sanonnan teki kuuluisaksi Martin Luther King puhuessaan omalle pitkään haastavassa tilanteessa eläneelle yhteisölleen, mutta hän ei sitä itse keksinyt. 

Ajatus omenapuun istuttamisesta levisi toisen maailmansodan lopun Saksan Tunnustuskirkossa, jonka papit yrittivät lohduttaa seurakuntalaisiaan heidän maailmansa palaessa poroksi liittoutuneiden pommituksissa. Ei voitu tietää, oliko seuraavana päivänä koko kirkkoa olemassa, saati sitten mikä on koko maan kohtalo, kun sotajoukot lähestyivät idästä ja lännestä. 

Alkaako anarkia katastrofin koittaessa?

Mitä sitten, jos pahimmat ennustukset käyvät toteen — luonnonkatastrofit moninkertaistuvat, ruokapula iskee ja kansainvaellukset alkavat? Seuraako anarkia, kaikkien sota kaikki vastaan? 

Historian esimerkkien valossa näin ei käy. On lukemattomia sivilisaatioita, jotka ovat romahtaneet tai joutuneet vakaviin ongelmiin sotien tai luonnonkatastrofien seurauksena. 

Joskus pahin on käynyt, kuten Somaliassa keskusvallan romahdettua 1990-luvulla tai New Orleansissa pyörremyrskyn iskettyä. Somalia ajautui sotalordien hallitsemaksi Mad Max -yhteiskunnaksi. New Orleansissa kaupat ryöstettiin ja kaduilla vallitsi kaaos.  

Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia sosiologisten tutkimusten, esimerkiksi Rebecca Solnitin A Paradise Built in Hellin, todistamaan sääntöön, jonka mukaan ongelmien edessä rivit tiivistyvät. Jos anarkiaan ajaudutaan, niin todennäköisesti alueilla, joissa yhteiskunnallinen koheesio oli alun perinkin vähäinen.

Esimerkkejä valtavasta kansalaisrohkeudesta, itsensä uhraamisesta ja heikompien suojelusta riittää. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuudessa työntekijät jäivät estämään suuremman vahingon syntymistä, vaikka tiesivät, miten säteily heihin vaikuttaa. Natsien pommittaessa Lontoota vapaaehtoiset hakivat vanhuksia metrotunneleihin suojaan oman henkensä uhalla. 

Meillä kaikilla on myös kokemusta poikkeusoloista. Korona-aikana solidaarisuutta riitti sekä paikallisesti että globaalisti, ja ihmiset noudattivat viranomaisten ohjeita hyvin. Piinaavaan kulkutautiin kehitettiin rokote nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. 

Tee parhaasi, älä vello ahdistuksessa

Ilmastonmuutokseen heräämisen ongelma on, että muutos tapahtuu vähittäin ja eri vahvuisena eri paikoissa. Suurimmat saastuttajat ovat länsimaissa ja ensimmäisenä kärsivät kehitysmaat.

Akuutteihin kriiseihin, kuten pandemiaan, maanjäristyksiin ja tsunamiin on ollut helpompi herätä. Myös näkyviä kroonisia ongelmia on ratkaistu; esimerkiksi rauhan alueiden nälänhädät ovat historiaa ja rokotusohjelmien seurauksena Saharan etelänpuoleisen Afrikan lapsikuolleisuus on romahtanut.

Haaste on, miten tehdä länsimaiden päättäjien mielissä ilmastonmuutos akuutiksi ja näkyväksi, mutta tavallisen ihmisen, jolla ei valtaa ole, ei tule kantaa syyllisyyttä. Kun tekee itse parhaansa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi – niillä resursseilla ja voimavaroilla, joita itsellä on – sen pitää riittää yhden ihmisen osalta.   

Mitään hyötyä siitä ei ole, että velloo masentavissa ennustuksissa, päinvastoin, siitä on merkittävää haittaa. Ahdistuksesta pitäisi pystyä, ja on mahdollista päästää irti, jatkamalla elämää ja nauttimalla siitä, mitä se tarjoaa. 

Jos uhraat elämänilosi murehtimiselle, et istuta sitä omenapuuta.