Suomi jää tekoälyssä jälkeen – hiljaa ja huomaamatta
Tekoäly muuttaa maailmaa nopeammin kuin ymmärrämme, mutta Suomessa keskustelu ja päätökset laahaavat perässä, kirjoittaa Eva Tawasoli. Suurin riski ei ole muutos, vaan se, ettemme pysy sen mukana.
Amaran laki sanoo kuuluisasti, että ihmiset yliarvioivat kehityksen nopeuden lyhyellä aikavälillä mutta aliarvioivat sen pitkällä aikavälillä. Hype-vaiheessa odotukset lyövät yli, ja kun odotukset eivät täyty, syntyy pettymys, joka kääntää arviot tulevasta liian pessimistisiksi.
Politiikassa Amaran lain tunteminen on erityisen tärkeää. Lyhyen aikavälin kuohunta pitää pystyä erottamaan pitkästä aikavälistä, johon suuri osa lainsäädännöstä, rakenneuudistuksista ja julkisista investoinneista tähtää. Vaalikauden lyhyyden vuoksi se ei aina ole helppoa.
Tekoälyn kehitys on Amaran lain selkein nykyilmentymä. Yhtäältä hype on valtavaa, mutta samaan aikaan näkyy jo aliarvioinnin ensimerkkejä. Tekoäly-startuppien arvostukset ovat karanneet kuplaantuneelle kiertoradalle, kun taas toisaalla tekoäly sijoitetaan herkästi “ikuisen lupauksen” -kategoriaan erityisesti, koska ChatGPT ei nykyisillä kyvykkyyksillään tee ihmisestä vielä tarpeetonta. Amaran lain näkökulmasta katse pitäisi kuitenkin suunnata kauemmas siihen, miltä kehitys näyttää, kun teknologia kypsyy, leviää ja kytkeytyy osaksi laajempia järjestelmiä.
Huolestuttavaa Suomen kannalta on se, ettei valtakunnallisessa poliittisessa päätöksenteossa tekoäly näy käytännössä lainkaan. Meillä ei käydä oikeastaan minkäänlaista pohdintaa siitä, miltä yhteiskuntamme näyttää, jos Amaran laki toteutuukin. Millaisia työlainsäädännön, tulonjaon, koulutuspolitiikan, verotuksen tai investointien tulisi olla, kun tekoäly kytkeytyy osaksi yhteiskuntaamme? Miten työn arvo määritellään, jos sen määrä vähenee? Kuka omistaa ja hyötyy tekoälyn tuottamasta arvosta?
Sote-hallintotieteilijänä en osaa arvioida, ovatko nykyiset kielimallipohjaiset tai agenttiset tekoälyratkaisut vielä tie uudenlaiseen yhteiskuntaan. Mutta tulevaisuustieteiden työkaluilla asiaa voi tarkastella skenaarioiden, heikkojen signaalien, megatrendien ja järjestelmäajattelun kautta. Ja näiden valossa on erittäin todennäköistä, että tekoäly on mullistamassa yhteiskuntamme monin tavoin.
Tekoälyyn liittyvän globaalin kokonaiskulutuksen arvioidaan olevan tänä vuonna yli kaksi ja puoli biljoonaa dollaria, mikä vastaa yli kahta prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta. Heikot signaalit ovat muuttuneet globaaleiksi megatrendeiksi, jotka ovat jo siirtyneet talouden rakenteisiin. Kysymys ei ole enää siitä, tapahtuuko muutos, vaan siitä, miten ja millä aikataululla se lopulta realisoituu.
Teknisissä arvioissa on tarpeen turvautua alan pioneereihin, joista yksi on Demis Hassabis. Hän on voittanut kemian Nobelin kehittämällä tekoälyjärjestelmän, joka ratkaisee proteiinien rakenteen ennustamisen ongelman Alzheimerin taudin kaltaisten sairauksien hoidossa. Hassabis on arvioinut tekoälyvallankumouksen olevan vaikutuksiltaan jopa kymmenkertainen teolliseen vallankumoukseen verrattuna, mutta etenevän moninkertaisesti nopeammin.
Jos tämä pitää edes suunnilleen paikkansa, tekoäly ei ole vain yksi teknologinen murros muiden joukossa, vaan rakenteellinen käännekohta. Sellainen, joka muuttaa tuotantoa, työtä ja yhteiskunnallisia instituutioita yhtä perustavasti kuin teollinen vallankumous, mutta huomattavasti tiiviimmässä ajassa.
Kun höyrykone otettiin käyttöön 1700-luvun lopulla, harva osasi kuvitella, miten energian muuntaminen mekaaniseksi työksi mullistaisi koko yhteiskunnan ja ihmisten arjen. Jälkikäteen katsottuna muutos näyttää väistämättömältä, mutta omana aikanaan se ei sitä ollut. Tällaisessa murroksessa Suomenkin olisi syytä olla valppaana ja mieluusti eturintamassa. Kuten teollisessa vallankumouksessa, voittajat määritellään nyt vuosikymmeniksi – ehkä vuosisadoiksi – eteenpäin.
Mutta olemme jäämässä jo pahasti jälkeen. Ei siksi, että Suomesta puuttuisi osaamista, vaan siksi, ettemme toimi riittävän nopeasti emmekä riittävän kunnianhimoisesti.
Siinä missä toiset maat rakentavat tekoälyn varaan kokonaan uusia rakenteita, Suomessa tehdään korkeintaan varovaisia kokeiluja. Esimerkiksi Viro on tehnyt tekoälystä valtion ydinhankkeen: se on vastikään käynnistänyt koko yhteiskunnan kattavan ohjelman, jonka tavoitteena on kasvattaa kansantaloutta jopa 50 prosenttia kymmenessä vuodessa ja tuplata työn tuottavuus. Suomi tarvitsee kipeästi vastaavan tason kunnianhimoa.
Jos Amaran laki toteutuu, kyse ei ole vain yksittäisten tehtävien tehostumisesta. Kyse on siitä, että työn, tulonjaon ja koko hyvinvointivaltion perusta alkaa liikkua. Silloin olennaista ei ole enää se, miten tekoälyä hyödynnetään, vaan se, miten yhteiskunta järjestyy uudelleen: kuka tekee työtä, mistä arvo syntyy ja miten se jaetaan.
Jos Amaran laki on edes osittain oikeassa, meidän pitäisi jo nyt käydä tätä keskustelua – ei siksi, että vastaukset olisivat valmiita, vaan siksi, että ilman niitä olemme väistämättä askeleen jäljessä.
Ja jos Amaran laki pitää paikkaansa, suurin riski ei ole se, että tekoäly muuttaa asiat liian nopeasti, vaan se, että Suomi ei kehity sen mukana.
Eva Tawasoli
Kirjoittaja on Vantaan alue- ja kaupunginvaltuutettu
