Naisten oikeudet syntyvät politiikassa – ja ne voidaan myös menettää siellä

Tämän vuoden aikana Suomessa on jo tapettu seitsemän naista. Useimmiten tekijä on nykyinen tai entinen kumppani. Jokainen tapaus on tragedia, mutta yhdessä ne kertovat myös rakenteellisesta ongelmasta, johon emme ole onnistuneet puuttumaan riittävästi.

Suomi on tilastojen mukaan yksi Euroopan unionin väkivaltaisimmista maista naisille. Yli puolet Suomessa asuvista naisista on kokenut elämänsä aikana fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai vakavaa uhkailua. 

Yksi erityisen vaarallinen väkivallan muoto on kuristaminen. Se on usein merkki vakavasta ja eskaloituvasta väkivallasta. Siksi olen jättänyt eduskunnassa lakialoitteen siitä, että ei-tappava kuristaminen säädetään omaksi rikoksekseen. Monessa maassa näin on jo tehty, koska kuristaminen on yksi vakavimmista varoitusmerkeistä ennen henkirikoksia. Myös pakottava kontrolli on tunnistettava nykyistä paremmin ja säädettävä rikokseksi.

Väkivallan torjunta ei kuitenkaan ole vain rikoslain kysymys. On myös kyse siitä, millaista yhteiskuntaa rakennamme. Meidän on pystyttävä suojelemaan uhreja, mutta myös puuttumaan väkivallan tekijöihin ja ehkäisemään väkivaltaista käyttäytymistä jo ennen kuin se eskaloituu. Niin kauan kuin emme kykene vaikuttamaan tekijöihin, syntyy uusia uhreja, ja yksikin väkivallan teko on liikaa. 

Riskinarvioinnista on tehtävä velvoittavaa, jotta vaaratilanteet tunnistetaan ajoissa. Samalla on varmistettava, että sosiaali- ja terveyspalveluissa, turvakodeissa ja järjestöissä on riittävästi resursseja väkivallan ehkäisyyn ja uhrien auttamiseen sekä että poliisin tietoisuus ilmiöstä vahvistuu.

Väkivallan torjunta edellyttää myös juurisyihin puuttumista: köyhyyteen, mielenterveys- ja päihdeongelmiin, ylisukupolvisiin väkivallan kierteisiin sekä sukupuolten epätasa-arvoon ja haitallisiin asenteisiin. Ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen, tekijätyö sekä Istanbulin sopimuksen täysimääräinen toimeenpano ovat välttämättömiä.

Myös väkivallan uhreille tarjottavat palvelut ovat ratkaisevia. Turvakotipaikkoja, kriisikeskuksia ja matalan kynnyksen tukipalveluja on oltava riittävästi koko maassa. 

Ja on muistettava, että tasa-arvo ei toteudu juhlapuheissa. Se toteutuu työpaikoilla, palkassa, turvassa ja arjessa.

Suomessa naiset kantavat edelleen suuremman vastuun hoivasta, tekevät enemmän osa-aikatyötä ja työskentelevät useammin matalapalkkaisilla aloilla. Samalla naisvaltaisten alojen palkkakuoppa on edelleen todellinen. Siksi tasa-arvopolitiikan pitäisi tarkoittaa esimerkiksi palkka-avoimuuden lisäämistä, hoivatyön arvostuksen nostamista ja työelämän syrjinnän kitkemistä.

Siksi on ristiriitaista, jos tasa-arvosta puhutaan juhlallisesti, mutta samaan aikaan ajetaan politiikkaa, joka heikentää naisten asemaa. Hallitus on esimerkiksi edistänyt lakiesitystä määräaikaisten työsopimusten helpottamisesta tavalla, jonka asiantuntijat arvioivat lisäävän raskaussyrjintää. Se kohdistuu erityisesti matalapalkkaisille naisvaltaisille aloille – juuri niihin, joissa työntekijän asema on jo valmiiksi heikko. Kritiikkiä on tullut myös kokoomuksen omilta naisilta.

Oikeudet eivät ole syntyneet itsestään. Ne on saavutettu poliittisilla päätöksillä – ja ne voidaan myös menettää poliittisilla päätöksillä. Juhlapuheiden sijaan tarvitaan rohkeutta tehdä päätöksiä, jotka todella parantavat naisten turvallisuutta, toimeentuloa ja mahdollisuuksia.