Minne menet, vihreä ulkopolitiikka?

Edellisen neljän vuoden aikana Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi liittyi Natoon ja Gazan tilanne kärjistyi Hamasin terrori-iskun jälkeen kansanmurhaksi. Dronet sekä autonomiset aseet nostivat tulevaisuuden taistelukentän kunnolla julkiseen keskusteluun. Internet ja pilvipalvelut pysyivät tärkeinä kansallisen turvallisuuden kysymyksinä.

Vihreille luotiin tuona aikana myös uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma. Vihreillä on turvallisuudesta paljon osaamista, mutta vain vähän näkyvyyttä. Mikä on vihreiden paikka ulko- ja turvallisuuspolitiikassa?

Maailma on vakavampi – ja silti ehkä vihreämpi kuin koskaan

2000-luvun muutokset ovat tehneet vihreistä kannoista valtavirtaa. Tasavallan presidentti Alexander Stubb puhuu kirjassaan Vallan kolmio (2025) tarpeesta uudistaa YK:ta sekä jakaa valtaa oikeudenmukaisemmin myös globaalille etelälle.

Ilmastonmuutos on osa Naton ja puolustusvoimien varautumista. Suomi on täysin luopunut Venäjän fossiilienergiasta, ja samaa muutosta ajetaan nyt EU-tasolla vihreiden ja Ville Niinistön johdolla. Euroopan yhteinen puolustus on uutena suurvalta-aikana välttämättömyys. Kaikki nämä ovat vihreiden pitkäaikaisia tavoitteita.

Demokratian kriisin keskellä katseet kääntyvät Venäjän lisäksi Yhdysvaltoihin. Vihreät on Suomen ainoa puolue, jolla on ollut johdonmukainen Venäjä-politiikan linja koko puolueen tasolla jo 2000-luvun alusta asti. Demokratiaa korostava, mutta silti realistinen ulkopolitiikka olisi varmasti Suomelle erinomainen linja jatkossakin.

Jos maailma muuttui vihreäksi, niin miksi tämä ei näy kannatuksen kasvuna?

Yksi syy on vihreiden vaikea suhde asevaraiseen turvallisuuteen – kampanjoihan puolue jopa aktiivisesti puolustusmenojen leikkaamisen puolesta vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Vihreät on aina ollut liikkeiden liike, jossa muun muassa pasifismi ja feminismi ovat tärkeä osa omaa yhteistä aatteellista perintöämme.

Suhde aseisiin on muuttunut, ja esimerkiksi yhtenäisempi asevelvollisuuslinja on löytynyt. Eikä kyseessä ole vain suomalainen ilmiö, sillä esimerkiksi Saksassa vihreät ovat olleet vanhojen puolueiden suurimpia kirittäjiä Ukrainan puolustamisessa. Kyse on siis jostain syvemmästä vihreän ideologian tavasta asettua oikeudenmukaisuuden puolelle, demokratiaa puolustaen.

Palestiinakysymys on vihreiden suuri epäonnistuminen

Turvallisuudesta on mahdotonta puhua ilman Gazaa. Vaikka aihe nousi suomalaisten tietoisuuteen vähitellen, ei tilanne itsessään ole uusi. Hamasin vuoden 2023 terrorihyökkäystä edelsivät vuosikymmenten epätasa-arvo ja alueen konfliktit. Vuonna 2025 siviiliväestön hätä vain kasvoi niin käsinkosketeltavaksi, ettei sitä enää voinut ohittaa edes suomalaisen keskiluokan olohuoneissa.

Gaza-kannanmuodostuksen epäjohdonmukaisuus ja reaktiivinen passiivisuus oli eräs Suomen vihreän liikkeen suurimpia epäonnistumisia. Päättäväisiä kantoja ei saatu useamman vuoden varoajasta huolimatta aikaan riittävän nopeasti, mikä on muuttunut puolueen sisäiseksi epäluottamukseksi osassa kenttää.

On päivänselvää, että jos jopa YK:n ruoka-apujärjestöjen toiminta on estetty, ei keskisuuri suomalainen oppositio olisi voinut estää sodan syttymistä tai Israelin kansanmurhaa. Silti, eikö tällaisen kysymyksen, joka on moraalisesti selkeä, joka pääosin yhdistää Suomen kansalaisia, ja jossa hallitus on erityisen heikko ja jakautunut, pitäisi olla vihreiden selkeää core-osaamista? Tässä on selvä ero esimerkiksi Norjan vihreisiin, joka on yksi sikäläisen Gaza-liikkeen poliittisia johtajia.

Todennäköisesti Gaza-kannanmuodostukseen liittyi rakenteellisia haasteita muun muassa tilannekuvan keräämisessä. Tähän vihreät törmäävät tulevienkin kriisien yhteydessä, mikäli taustalla vaikuttavista syistä ei käydä keskustelua. Puolueen on kyettävä ulkopoliittiseen priorisointiin ja tietopohjaiseen päätöksentekoon myös nopeasti muuttuvissa tilanteissa.

Toki on muistettava, että politiikan toimilla on paitsi viestinnällinen välinearvo, myös aito itseisarvo. Vihreä eduskuntaryhmä, muun muassa Oras Tynkkynen ja Inka Hopsu, on tehnyt kiitettävän konkreettista työtä kulisseissa palestiinalaisten kärsimyksen helpottamiseksi, siltä osin mitä Suomen vallassa ylipäätään on.

Marinin hallitus – hukattu mahdollisuus?

Keskeinen vihreiden haaste turvallisuuspolitiikassa on, ettei se ole vihreiden prioriteetti. Tämä ei suoraan ole virhe, ovathan esimerkiksi koulutus, luonto, perheet, vähemmistöjen oikeudet ja monet muut kysymykset tärkeitä. Yhteen puolueeseen mahtuvien poliittisten kärkien määrä on rajallinen. Profiiliin vaikuttavat paljon median tekemät valinnat sekä se, millaisia henkilöitä eduskuntaryhmään ylipäätään sattuu kullakin vaalikaudella.

Jälkikäteen näyttää kuitenkin siltä, että viime hallituskauden turvallisuusprofiilin potentiaalia ei täysin hyödynnetty. Vihreillä oli käsissään poikkeuksellisesti sekä ulkoministerin että sisäministerin salkut, mutta Pekka Haaviston henkilökohtaiset onnistumiset eivät tulleet laajemmin esiin puolueen onnistumisina ja sisäministeri näkyi mediassa muuna kuin kovana sisäisenä turvallisuutena. Tässä on selkeä ero esimerkiksi keskustan Antti Kaikkoseen, joka onnistui selkeämmin luomaan puolueelleen uutta ilmettä ja uskottavuutta muun muassa Naton ympärillä.

Viimeistään vuoden 2022 Ukraina-hyökkäyksen jälkeen vihreissä ei myöskään erityisen näkyvästi onnistuttu nostamaan omaa häntää Heidi Hautalan, Oras Tynkkysen ja Ville Niinistön kaukonäköisyydessä Venäjää kohtaan, siinä missä muut puolueet ehkä kokoomusta lukuun ottamatta pyrkivät kätevästi unohtamaan oman 2000-luvun Venäjä-linjansa.

Kokonaisuutena voidaankin todeta, että vihreiden turvallisuuspolitiikka puolueen tasolla on ollut reaktiivista ja yksittäisten edustajien oman profiilin varaan jäävää, sen sijaan, että sitä olisi johdonmukaisesti kehitetty johonkin suuntaan, kun kova turvallisuus nousi 2020-luvun kriiseissä politiikan asialistalle. Sofia Virran kaudella uusia turvallisuusavauksia on tehty, mutta samalla keskisuuri oppositiopuolue voi puhua vain rajatusta määrästä teemoja kerrallaan – ja vielä harvempi näistä nousee median kautta kentän tietoon. 

Vihreitä onnistumisia turvallisuuspolitiikassa

Onnistumisia on kuitenkin myös tullut. Ensinnäkin vihreiden äänestäjät ovat useiden tutkimusten mukaan (muun muassa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta) paljon vasemmistoa tai SDP:tä valmiimpia kantamaan vastuuta maanpuolustuksesta. Ukrainan tukemisessa vihreiden linja on ollut johdonmukainen ja edistyksellinen, Suomessa toki yhdessä muiden puolueiden kanssa. Kaikki tämä luo pohjaa vasemmistoa uskottavammalle turvallisuuspuheelle.

Myös sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen vihreiltä on tullut paljon hyviä avauksia.  Tämä voi muodostua yllättävän arvokkaaksi, jos asevelvollisuuden uudistuspaine yllättäen nousee vahvemmin julkiseen keskusteluun.

Mielenterveys nousi Suomessa poliittiseen keskusteluun käytännössä vihreiden poliitikkojen ansiosta. Mielenterveys koskettaa yhä useampia suomalaisia sekä heidän läheisiään ja on keskeinen yksilön turvallisuuden tukipilari.

Mitä seuraavaksi?

Elämme aikaa, jossa oikeastaan kukaan ei voi varmuudella tietää, mitä puolen vuoden päästä tapahtuu. Vihreiden tärkein tehtävä onkin onnistua näyttäytymään äänestäjille puolueena, joka selviytyy myös turvallisuuskysymysten hoitamisesta. Epävarmoina aikoina tämä voi olla monelle kynnyskysymys.

Toisekseen Yhdysvalta-suhteessaan Suomi elää nyt Donald Trumpin jälkeistä etsikkoaikaa, joka kaipaa vaihtoehtoja. Ratkaisu ei kuitenkaan voi olla vasemmistoliittohenkinen ”täysi ei Natolle” koska ”Yhdysvallat on perseestä”, sillä USA:n ja Euroopan suhde on monisyinen ja sisältää paljon kerroksia. Uskon, että vihreiden olisi mahdollista kehittää johdonmukainen USA-linja, aivan kuten Venäjä-politiikassa onnistuttiin tekemään 20 vuotta sitten.

Kolmanneksi vihreiden on vahvistettava omaa turvallisuusosaamistaan.  Turvallistamis- ja mielenterveyskeskustelu unohtaa helposti sen, että on olemassa aivan oikeita kovan tason turvallisuusuhkia, ja että Suomen lähiympäristö on nyt turvattomampi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka turvallisuuskokemus syntyy politiikka- ja puheaktien seurauksena, on turvallisuudella myös objektiiviseen todellisuuteen kiinnittyvä ulottuvuus. Henkilölle, joka on kiinnostunut panssarivaunuista, ei voi ensimmäisenä puhua pelkästään ilmastonmuutoksesta.

Vihreillä on kuitenkin kaikki tarvittava turvallisuusosaaminen sekä kriittistä tarkastelua kestävä arvopohja. Tälle pohjalle on hyvä lähteä rakentamaan 2020- ja 2030-luvun ulkopoliittista profiilia.

Santeri Leinonen
Kirjoittaja on Uudenmaan vihreiden puheenjohtaja ja entinen ulkopoliittisen työryhmän puheenjohtaja