Susien metsästyksestä ja suden huutamisesta

Suden metsästys kuohuttaa. Eduskunta hyväksyi loppuvuodesta metsästyslain muutokset, joissa suden metsästys sallitaan alueellisilla kiintiöillä. Myös karhun, ilveksen, ahman ja saukon metsästys mahdollistetaan poikkeusluvin. Metsästys alkoi heti vuodenvaihteen jälkeen, ja suurin osa sadan suden kiintiöstä on jo kaadettu.

Lainsäädäntöprosessissa meni monta asiaa pieleen, kuten vihreästä eduskuntaryhmästä osuvasti kritisoitiin: EU-lainsäädäntöä ei huomioitu kunnolla, hyvään lainsäädäntötapaan kuuluvat vaikutusarviot ja asiantuntijakuulemiset jätettiin pois, eikä päätöksenteon pohjana käytetty parasta saatavilla olevaa tutkimustietoa.

Rinnakkaiselon haasteet

Susi kuuluu Suomen luontoon, ja sen tulevaisuus tulee turvata. Sudet kuitenkin väistämättä aiheuttavat vahinkoja ihmisille ja varsinkin kotieläimille.

Nämä tekijät yhdessä tarkoittavat, että tarjolla ei ole helppoja ratkaisuja. On hyväksyttävä, että ihmisten asuttamilla alueilla susipopulaatioiden ei voi antaa kasvaa täysin vapaasti. Toisaalta myös jonkin verran haittoja ihmisille on voitava hyväksyä, niitä kuitenkaan väheksymättä. On surullista nähdä, kuinka luontoväki toisinaan intoutuu vähättelemään vaikkapa metsästäjien huolta koiriensa puolesta. Meidän on pystyttävä paremmin toisiamme ymmärtävään keskusteluun.

Mielellään näkisin myös vihreiden poliitikkojen sanovan ääneen: susikannan kasvaessa sitä on ennen pitkää alettava metsästää.

Miksi pidän tämän ääneen sanomista tärkeänä? Koska metsästyksen vastustus kuulostaa muuten helposti "suden huutamiselta". Jos on sitä mieltä, että noin 500 suuruusluokassa olevan susikannan kohdalla on liian aikaista aloittaa metsästystä, ei kannata kuulostaa siltä, että vastustaisi asiaa ihan samoin, olisi susien määrä sitten 50 tai 5000.

Luonnonsuojeluväen kannattaa ylipäänsä tiedostaa ero sen välillä, vastustaako kaikkea metsästystä kategorisesti vai onko tavoitteena, että metsästys olisi luonnon kannalta kestävää. Kategorinen vastustus jättää esittäjänsä helposti marginaaliin, kun taas metsästyksen mitoitukseen liittyviä argumentteja esittävä saa paljon todennäköisemmin äänensä kuuluviin päätöksenteossa.

Vihreän metsästäjän näkemys

Allekirjoitan vihreiden lainsäädäntöprosessia kohtaan esittämän kritiikin. Lainsäädännön tulee perustua parhaaseen tutkittuun tietoon. On noudatettava hyvää lainsäädäntötapaa sekä EU-lainsäädäntöä, ja epäselvällä pohjalla olevat viranomaispäätökset on pääsääntöisesti voitava viedä oikeuslaitoksen tutkittavaksi.

Toisaalta pidän uskottavina myös metsästäjäpuolen usein nostamia näkökohtia: suden ja ihmisen toimiva rinnakkaiselo edellyttää, että susi pelkää ihmistä, ja tässä metsästyksellä on roolinsa.

Tämänhetkisen käsitykseni mukaan tavoiteltava susikanta on nykyistä jonkin verran korkeampi. Suomen susikanta oli hyvin pitkään niin alhainen, että populaation selviäminen oli käytännössä kiinni Venäjän puolelta tänne siirtyneistä eläimistä. Kun se nyt on vihdoin saatu hieman toipumaan, ei tätä myönteistä kehitystä pidä vaarantaa äkkikäännöksillä.

Yleensäkin eläinlajeilla, joiden kanta on vasta toipumassa, kannattaisi metsästys aloittaa varovasti, niin että kanta metsästyksestä huolimatta jatkaa vahvistumistaan. Nyt asetettu kiintiö näyttää kuitenkin olevan mitoitettu niin, että tavoitteena on susikannan pienentäminen, ei hallittu kasvu. Tämä on vastuutonta riistapolitiikkaa.

Samalla voin epäröimättä todeta, että siinä kohtaa, kun tutkimustiedon valossa kanta voidaan todeta riittävän vahvaksi, olisin kyllä valmis painamaan nappia metsästyksen jatkumisen puolesta.

Viitearvosta ja ihmispelosta

Hedelmättömän vastaan/puolesta-väittelyn sijaan toivoisin enemmän keskustelua vaikkapa luvusta 273, joka on maa- ja metsätalousministeriön määrittämä viitearvo suotuisan suojelutason säilyttävälle susikannalle. Tätä viitearvoa en pidä luotettavana, vaan poliittisesti motivoituneena. Luku kuulostaa huomattavan matalalta Suomen kokoiseen maahan, jossa eri alueiden osapopulaatiot jäävät helposti melko erillisiksi. WWF on esittänyt perustellummaksi suotuisan suojelutason rajaksi 500 sutta.

Ajatus, että suden ihmispelko täytyy säilyttää, on varsin laajalti jaettu. Pidän uskottavana, että tässä tarvitaan pitemmän päälle myös metsästystä. Varmojen totuuksien sijaan asiaa kannattaa lähestyä riskien näkökulmasta: metsästäjät haluavat pitää yllä kykyä susikannan hallintaan etupainotteisesti, luonnonsuojelijat minimoida riskin susipopulaation sukupuutosta. Näiden tavoitteiden välille on löydettävä poliittinen kompromissi.

Identiteettipolitiikasta kohti tieteellisiä faktoja

Olennaisin huoleni on, että asiapohjainen argumentointi hautautuu tunteisiin vetoavan populismin alle. Päätöksiä ei tule tehdä identiteettipolitiikan vuoksi, vaan perustaa ne luonnontieteellisiin faktoihin. Parempi malli olisi sellainen, jossa lajeja voitaisiin melko kevyesti siirtää rauhoitetuista metsästettäviksi tai päinvastoin, päivittäen tilannetta aina uuden tiedon kertyessä.

Olen luonnonsuojelija, jolle metsästys on vahvasti oman luontosuhteeni ytimessä oleva positiivinen asia. Suomalaiset luonnonsuojelijat ja metsästäjät voivat useimmiten olla alkuperäisen luontomme varjelussa samalla puolella. Meillä on paljon potentiaalia tehdä yhdessä luonnostamme elinvoimaisempi. Ei pilata sitä alistumalla turhien identiteettisotien välineeksi.

Ville Aarnio

Kirjoittaja on vihreä aktiivi, joka kuuluu kahteen metsästysseuraan