Mihin katosi poliitikkojen kyky visioida?

Mikä on viimeinen visionäärinen uudistus, joka Suomessa on tehty?

Joku saattaisi vastata sote-uudistus. Vision sijaan se on tähän asti kuitenkin tarkoittanut lähinnä hallintokaavioiden uusimista. Keskustelun painopiste on ollut rahan jakamisessa, tehokkuuslukemissa ja siinä, miten nykyinen malli saadaan pysymään pystyssä vielä ensi vaalikaudenkin yli. Sen sijaan kysymys siitä, millainen sote pitäisi rakentaa tekoälyn, automaation, robotisaation ja ennaltaehkäisyn varaan 2050-luvun todellisuutta silmällä pitäen, on jäänyt lähes kokonaan käsittelemättä.

Joku toinen taas voisi sanoa, että liittyminen puolustusliitto Natoon täytti pitkäaikaisen vision. Mutta liittymispäätös syntyi nopealla aikataululla ja ulkoisen uhan pakottamana – ja sen jälkeen varsinainen visiokeskustelu jäi sanalla sanoen ohueksi. Missä ovat puheenvuorot siitä, mikä Suomen rooli liittokunnassa on, mitä me haluamme Natossa edistää ja mihin suuntaan liittokuntaa kehittää? Puolustusselonteossakin, joka lienee tärkein Natoa koskeva linjapaperi, painopiste oli ymmärrettävästi operatiivisessa yhteensopivuudessa: miten oma puolustus sovitetaan Naton rakenteisiin ja kykyihin. Tärkeää – kyllä. Visionääristä – ei.

Politiikasta on tullut teknistä hallintaa

Puolueilta ja poliitikoilta on kadonnut kyky visioida yhteiskuntamme tulevaisuutta. Olemme siirtyneet yhteiskunnan rakentamisesta ylläpitoon, suunnittelusta ja kehittämisestä hallintaan ja visioista optimointiin. Suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin vastataan yhä uudelleen veroprosentin puolikkaan viilauksella sinne ja mitoitusdesimaalin siirrolla tänne. Politiikka on muuttunut tekniseksi näpertelyksi.

Joudumme menemään ajassa todella pitkälle löytääksemme viimeisen suuren suomalaisen visionäärisen muutoksen. Perustellusti voidaan sanoa, että Suomen viimeisin aidosti näkemyksellinen yhteiskunnallinen uudistus on peruskoulu-uudistus 1960–70-luvuilla. Peruskoulu ei ollut vain koulutusreformi. Se oli radikaali tulevaisuuskuva Suomesta. Ajatus siitä, että Suomi menestyy vain, jos jokaisen lapsen lahjakkuus otetaan käyttöön – riippumatta syntyperästä, varallisuudesta tai asuinpaikasta – oli aikanaan hyvin radikaali. Se mursi vuosisataisen sääty- ja luokkaperusteisen koulutusjärjestelmän, loi tasa-arvoon perustuvan kansalaisidean ja pakotti investoimaan epävarmaan tulevaisuuteen, jonka hedelmät poimittiin vasta 1980–90-luvuilta alkaen.

Mitään näin kunnianhimoista ei sen koommin ole tehty, eikä oikein esitettykään. Radikaalein ehdotus lienee perustulo tai nelipäiväinen työviikko – ja nekin on poikkeuksetta torpattu naiiveina haihatteluina.

Tutkijatohtori Johanna Vuorelma osui ytimeen vappusatasen kohdalla: ”Jos satanen lisää pienimpiin eläkkeisiin on radikaali poliittinen visio, se kertoo paljon siitä, miten vähän mielikuvitusta meillä on.”

Tekoäly ja ilmasto pakottavat katsomaan pidemmälle

On kenties niin, että sota lähialueillamme, naapurimme Venäjän aiheuttamat turvallisuushuolet, liittolaissuhteiden tulehtuminen sekä talouden ja työllisyyden epävarmuus ajavat helposti ajattelemaan lyhytnäköisesti. Mutta sen ei pitäisi mennä niin – vaan juuri päinvastoin. Kompleksisuusteorian oppien mukaisesti haastavat ja monisyiset ongelmat eivät korjaannu näpertelyllä vaan huutavat nimenomaan visionäärisiä ratkaisuja.

Eikä haasteita tule meiltä puuttumaan jatkossakaan. Tekoäly, jota on verrattu jopa teollisen vallankumouksen kokoiseen mullistukseen, muuttaa lähes varmasti ajan myötä sen, mitä ajattelemme työstä, tulonjaosta, oppimisesta, vallasta ja päätöksenteosta. Se voi muuttaa jopa käsityksemme rahasta, demokratiasta, yhteisöllisyydestä ja ihmisyydestä. Ja jos vertaus teolliseen vallankumoukseen pitää edes osittain paikkansa, kyse ei ole vain uusista työkaluista, vaan siitä, että koko yhteiskunta joutuu järjestäytymään uudelleen.

Teollinen vallankumous ei muuttanut vain tuotantoa. Se synnytti uusia instituutioita ja yhteiskunnallisia ratkaisuja: työväenluokka järjestäytyi, moderni valtiohallinto muotoutui, kansanterveys mullistui, kaupungistuminen kiihtyi ja sosiaaliturvan perusta luotiin. Teknologinen murros pakotti yhteiskunnan rakentamaan itsensä uudelleen.

Vaikka tekoälyllä on potentiaalia mullistaa yhteiskunta perusteitaan myöten, emme juuri käy visionääristä keskustelua siitä, millainen yhteiskunta meidän pitäisi rakentaa sen aikakaudelle. Sama pätee ilmastoon ja ympäristöön: ilmastonmuutos ja planeettamme rajojen vastaantulo pakottavat meitä uudelleenajatteluun, mutta politiikassa katse hakeutuu yhä liian usein ainoastaan seuraavaan budjettiriviin ja vaalikauteen.

Tällä hetkellä konservatiivipopulistiset voimat menestyvät, ja siihen on syynsä. Ne tunnistavat ihmisten kokemuksen epävarmuudesta ja sanallistavat sen. Mutta tulevaisuuskuvan sijaan ne tarjoavat vastauksen, joka perustuu muutoksen torjumiseen. Kehityksen pysäyttäminen ei kuitenkaan ole visio – varsinkaan maailmassa, joka jatkaa liikkumistaan eteenpäin riippumatta poliittisista toiveista. Populistien nousu ei siksi ole merkki onnistuneesta tulevaisuusajattelusta, vaan oire sen puutteesta: ihmiset kaipaavat suuntaa, mutta eivät saa sitä muualta.

Kun visiot löytyvät politiikan ulkopuolelta

Tulevaisuuden visiota etsivän on ollut pakko katsoa politiikan ulkopuolelle. Ylivoimaisesti visionäärisimmän esityksen Suomen tulevaisuudesta on viime vuosina tehnyt Suomen startup-yhteisö. Visio 2040 -tulevaisuuspamfletti maalasi kuvan Suomesta globaalina teknologiamahtina, monikulttuurisena yhteiskuntana sekä taloudellisena, kulttuurisena ja sosiaalisena edelläkävijänä. Mukana oli myös käyttövalmiit strategiset keinot, joilla visio olisi saavutettavissa. Silti en muista, että pamfletista olisi käyty laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, tai että yksikään johtava poliitikko olisi edes viitannut siihen.

Eikä visiointia voi ulkoistaa yrityskentälle. Yritykset eivät ole päättäneet Suomen suurista visionäärisistä uudistuksista – peruskoulusta, viisipäiväisestä työviikosta, kahdeksan tunnin työpäivästä tai yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Ne ovat kaikki poliittisten puolueiden pitkäjänteisten visioiden ja vuosikymmenten työn lopputulosta.

Ehkä olen itsekin osa tätä ongelmaa. Tunnustan suhtautuneeni joskus torjuvasti niihin harvoihin avauksiin, jotka uskaltavat kurkottaa pidemmälle kuin seuraavalle vaalikaudelle. Visionääriset ehdotukset on ollut helppo leimata epärealistisiksi, liian kalliiksi tai liian kaukaisiksi. Kun politiikan katse pysyy lähietäisyydellä, huomio kiinnittyy helposti esteisiin jalkojen edessä – ei siihen, mihin suuntaan tietä ylipäätään halutaan kulkea. Silloin muutokset tulevat vastaan yllätyksinä, ja politiikka jää hallitsemaan seurauksia sen sijaan, että se hahmottaisi seuraavaa peruskoulun kaltaista yhteistä suuntaa.

Eva Tawasoli

Kirjoittaja on sote-asiantuntija sekä Vantaan alue- ja kaupunginvaltuutettu