Viisaus kieltäytyy pelkäämästä tyranniaa

Yhdysvallat on jakautunut ennenkin. Mutta Minneapolisin tapahtumien jälkeinen jako ei kulje vain puolueiden, osavaltioiden tai talouslinjojen välillä. Se kulkee moraalisen kynnyksen yli.

Toinen Amerikka pitää kiinni ajatuksesta, että väkivalta on poikkeus: aina tutkittava, aina perusteltava, aina vallankäyttöä rajoittava. Toinen pyhittää valtiollisen väkivallan, kun se kohdistuu “oikeisiin” ihmisiin. Tämä ei ole retorinen ero. Tämä on sivilisaatioero.

Kun valtiojohto voi välittömästi julistaa kadulla tapahtuneen tappamisen oikeutetuksi, nimetä uhrin viholliseksi ja vaatia kansaa puolustamaan tekoa “lain ja järjestyksen” nimissä, ollaan astuttu ulos oikeusvaltiosta. Oikeus korvataan narratiivilla, ja kertomus korvaa tutkinnan.

Autoritaarinen projekti ei ala ampumisesta. Vihollinen nimetään ensin. 

Liberaalit, tutkijat, toimittajat, kansalaisoikeusaktivistit, oppineet ja menestyvät kaupunkilaiset lakkaavat olemasta poliittisia vastustajia. Heistä tehdään äärivasemmistolaisia, kommunisteja, verkostojen jäseniä ja valtion vihollisia. Kun vastustaja ei enää ole ihminen vaan uhka, väkivalta muuttuu puolustukseksi.

Ironia on musertava: juuri nämä ryhmät ovat se Amerikka, jota maailmassa on totuttu kutsumaan amerikkalaiseksi unelmaksi ja johon kuuluvat avoin yhteiskunta, tutkimus, innovaatiot ja kansalaisoikeudet. Nyt tätä Amerikkaa verrataan autoritaarisiin diktatuureihin ja esitetään tuhottavaksi “kommunismina”.

Löperö viholliskategoria on tarkoituksellinen. Jos ihminen voidaan ampua siksi, että hän “kuului verkostoon”, sama logiikka voidaan ulottaa kaikkialle. Verkosto voi olla kansalaisjärjestö, toimitus, yliopisto tai yritys, joka ei alistu lojaalisuuteen tsaarille.

Vihollinen ei ole enää teko vaan asenne. Ne, jotka eivät hyväksy ihmisten mielivaltaista ampumista, voidaan valtiojohdon mielestä ampua. Sama logiikka voidaan ulottaa ihmisoikeuksia opettaviin yliopistoihin tai yrityksiin, joiden palvelut hymyilevät kaikille tasapuolisesti.

Ajattelumalli ei rajoitu Yhdysvaltoihin. Myös Suomessa on nähty, miten autoritaarinen refleksi aktivoituu heti, kun oikea taikasana lausutaan.

Kun Venezuelan tapahtumista uutisoitiin, Teemu Selännekin kiirehti vakuuttamaan, että täysin laillisesti siellä kumotaan vasemmistolaista diktatuuria – jota oma vasemmistomme kannattaa Teemun tulkinnan mukaan. Selänteelle uutinen ei tainnut olla se, että jossain on diktatuuri. Hälyttävää oli se, että jossain on vasemmisto.

Kun kohde on nimetty oikein, keinoja ei enää tarvitse erotella laillisiin ja laittomiin.

Konservatiivipiireissä elää sitkeä toive, että autoritaarisessa järjestelmässä he itse kuuluvat voittajiin. Ajatus siitä, että fasistinen valtio kohtelee omiaan lempeästi, on ehkä inhimillinen, mutta historiallisesti toistuvasti väärä. Autoritaarinen valta ei palkitse realismia, vaan lojaalisuuden jatkuvaa todistelua, jonka rima nousee koko ajan. Se, mikä riittää tänään, on huomenna epäilyttävää.

Vastapuolelta autoritaarinen liike haluaa polttopulloja, kostofantasioita ja nimilistoja. Se vahvistaa sen omaa narratiivia siitä, että käynnissä on ääripäiden sota ja että se on ratkaistava voimalla.

Siksi vastavoiman strategia ei voi olla symmetrinen.

Michelle Obaman “When they go low, we go high” ei ollut naiivi kehotus kiltteyteen, vaan vallankäytön strategia. Se tarkoittaa: kieltäydytään astumasta vieraskentälle, jossa viha on vahvuus ja kosto kotonaan.

Viisaus kuitenkin kieltäytyy pelkäämästä.

Tämänkaltaisen väkivallan tarkoitus ei ole vain poistaa yksi ihminen. Sen tarkoitus on pelotella. Lähettää viesti kaikille muille: älkää vastustako, älkää tarkkailko, älkää puhuko. Pelko on vallan tehokkain työkalu, koska se estää vastarinnan jo ennen kuin se syntyy. Autoritaarinen valta elää siitä, että vastapuoli alkaa itse sensuroida puheensa ja toivoo, että tänään olisi parempi päivä.

Suomessa meillä on tälle oma historiallinen nimemme. Suomettuminen ei ollut viisautta, vaan pelkuruutta, joka naamioitiin realismiksi. Nyt samaa virhettä ei pidä toistaa uudessa muodossa – ei kutsumalla väkivaltaa liittolaisuudeksi, eikä vaikenemalla siksi, että tekijä sattuu olemaan “meidän puolellamme”.

Jos murhat ja ihmisoikeusrikkomukset ovat tuomittavia Venäjällä ja Kiinassa, ne ovat tuomittavia myös silloin, kun ne tapahtuvat oikeistokonservatiivien suosikkimaassa. Moraali ei ole maantieteellinen, eikä oikeusvaltio ole mielipide.

Suomettumisesta piirtyy lopulta aika absurdi kuva, jos Suomi ei luota kansainvälisiin sopimuksiin, yhteisiin periaatteisiin ja eurooppalaiseen selkänojaan – vaan siihen, että presidentillinen golfkierros sujuu tänään hyvin.

Markus Wasara
Kirjoittaja on markkinamyönteinen luova johtaja, jolle demokratia ei kuitenkaan ole kauppatavaraa.