Tulevaisuus on globaalin etelän käsissä

Myrskyisessä maailmassa paljon on nyt kolmen häikäilemättömän vanhan miehen käsissä.

Venäjän johdossa Putin jatkaa hyökkäyssotaansa Ukrainaa vastaan, ja pyrkii horjuttamaan Eurooppaa kaikin keinoin. Yhdysvalloissa Trump on MAGA-kaartinsa kanssa siirtynyt varsin peittelemättömään imperialismiin. Kiinassa Xi haaveilee Taiwanin nitistämisestä, ja kokoaa järjestelmällisesti globaalia teollistaloudellista valtaa. 

Asetelma, ja tuoreimpana erityisesti Yhdysvaltojen uudessa turvallisuusstrategiassa auki kirjoitettu etupiiriajattelu, on herättänyt vertaamaan suuntaa ja lähitulevaisuutta jopa George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin, jossa kolme jatkuvaan konfliktiin lukkiutunutta supervaltaa jakavat maailman keskenään.

Tosimaailman ukkotrio saa varmasti vielä paljon ikävää aikaiseksi, mutta maailmanherruutta he eivät saavuta, ei kukaan yksin eivätkä porukalla. 

Yhdysvallat on toki vielä maailman kilpailukykyisin talous. Trumpin MAGA-politiikka tosin romuttaa Yhdysvaltain mahdin perusteita, kuten talouden ja ihmisten vapautta, tiedettä ja innovaatioita, maahanmuuttoa sekä kansainvälisiä kumppanuuksia. Kiina on nousussa, mutta tulevina vuosikymmeninä se vanhenee nopeammin kuin vaurastuu. Venäjä on lähinnä ydinaseilla varustettu bensa-asema, vaikka onkin – Kiinan tuella – kyennyt rakentamaan erittäin varteenotettavan kyvyn käydä pitkäkestoista sotaa.

Euroopan unioni puolestaan on kiistatta erittäin merkittävä toimija, jonka laajeneminen ja vallankäyttö ei edellä mainitun kolmikon tapaan perustu imperialistiseen pakottamiseen vaan vapaaehtoisuuteen ja sääntöihin. EU on kuitenkin myös geopoliittinen alisuoriutuja, jolla on kova työ nousta edes oman maanosansa taloudellisen kilpailukyvyn, kestävyyden ja turvallisuuden varmistamisen edellyttämälle tasolle. 

Tämän vuosisadan suurimmat geopoliittiset murrokset eivät liitykään nykyisten suurvaltojen tekemisiin vaan muun maailman nousuun. Tasavallan presidentti Alexander Stubb jakaa kirjassaan Vallan kolmio maailman globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Länsi kattaa perinteiset länsimaat ja näiden demokraattiset kumppanit, itä Kiinan ja Venäjän ja niiden liittolaiset ja etelä sitten kaikki muut. 

Edes globaali länsi tai itä eivät ole täysin yhtenäisiä blokkeja, mutta globaali etelä on niihin verrattuna poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti paljon hajanaisempi joukko, johon mahtuu sekä eriasteisia demokratioita että melkoisia hirmuhallintoja. Silti Stubbin keskeinen teesi on, että juuri tämä porukka ratkaisee tulevan maailmanjärjestyksen. 

Numeroiden valossa Stubbin näkemykseen on helppo yhtyä.

Vuonna 2056, kolmenkymmenen vuoden päästä, maailmassa asustanee n. 1,5 miljardia ihmistä nykyistä enemmän. Kaikkialla väkimäärä ei kuitenkaan kasva. Euroopassa, Kiinassa ja Venäjällä väki vähenee siihen mennessä nykytrendien valossa absoluuttisesti. Yhdysvaltojen väkiluku kasvaa vielä – toki oletuksena on voimakas maahanmuutto, jota nyt yritetään torpata – mutta ei likimainkaan samassa suhteessa niin sanotun globaalin etelän kasvun kanssa. Afrikan väkiluku kasvaa yli miljardilla, Aasian kokonaisuudessaan puolella miljardilla ja latinalaisessa Amerikassa jonkin verran myös. 

Nykymaailman väestöstä karkeasti noin kolmasosa asuu Stubbin jaottelun mukaisessa globaalissa lännessä tai idässä. Kolmenkymmenen vuoden päästä osuus on enää noin neljännes. Ja kun katsotaan työikäistä väestöä, muutos on vielä isompi. Sitran tuore megatrendiraportti toteaa herättävästi, että jo vuonna 2035 Afrikan maissa on enemmän työelämään astuvia nuoria kuin koko muussa maailmassa yhteensä.

Myös talouden painopisteet muuttuvat. Vaikka globaalin etelän asukkaista vain pieni osuus ehtii saavuttaa nykyisen länsimaisen tulotason muutamassa vuosikymmenessä, on lähtökohtana – ja tavoitteena – pidettävä sitä, että köyhyys vähenee ja elintaso kasvaa. Se tarkoittaa, että nykyisten suurvaltojen osuus maailmantaloudesta väistämättä pienenee.

Ajan mittaan globaalin etelän maiden rooli kasvaa myös teknologiassa, teollisuudessa ja osaamisessa. Muutos voi tässä olla nopeaakin, kun katsoo Kiinan hurjaa nousua Mao Zedongin kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä. Silti tämä todennäköinen kehityskulku unohtuu usein läntisissä tulevaisuusvisioissa. Yhden poikkeuksen tekee walesilaisen Alastair Reynoldsin Poseidonin lapset -tieteiskirjasarja, jossa 2100-luvun lopun Afrikka on teknologian ja talouden johtotähti.

On siis ilmeistä ja aivan oikeudenmukaista, että nämä ihmiset ja maat haluavat enemmän sananvaltaa myös maailmanmenoon. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten kokoonpano näyttää tässä valossa kiistattomasti erikoiselta jo nyt, puhumattakaan tulevista vuosikymmenistä.

Globaali etelä on avainasemassa myös siinä, millaisessa ilmastossa tulevaisuudessa elämme. Tähänastisista ja nykyisistä päästöistä ovat korostuneesti vastuussa vauraat maat ja teollisuusmahdit, mutta ilmastonmuutoksen hillitseminen siedettävälle tasolle on yksinkertaisesti mahdotonta, jos seuraavat miljardit ihmiset ja nousevat taloudet nostavat elintasoaan fossiilienergian varassa edes puoliksi siinä määrin kuin me olemme aikanaan tehneet, ja teemme edelleen. Köyhyyteen emme näitä ihmisiä voi kuitenkaan tuomita, eikä meillä ole siihen valtaakaan. 

Juuri nyt meidän kannattaakin kaikin keinoin tukea globaalia etelää nousemaan kestävästi. Se ei onnistu, ellemme hoida omaa tonttiamme ja näytä esimerkkiä itsekin, ja kehitä ja skaalaa globaalisti toimivia ratkaisuja. 

Globaali etelä ei ole yhtenäinen joukko, ja maailmanjärjestyksen murros tarkoittaneekin paitsi vallan uusjakoa, myös geopoliittisesti entistä hajanaisempaa ja alueellisempaa tulevaisuutta. 

Juuri nyt fokuksemme on ymmärrettävästi tämän hetken suurvaltapolitiikan kriiseissä. Meidän on Suomena ja Eurooppana samaan aikaan padottava voimalla Venäjän uhkaa, varauduttava arvaamattomaan ja epäluotettavaan Yhdysvaltoihin ja purettava liiallisia riippuvuuksia Kiinasta. Näihin haasteisiin vastattaessa on kuitenkin varottava geopoliittista likinäköisyyttä. Maailmanjärjestyksen iso viisari liikkuu vääjäämättä etelään, ja jos haluamme vaikuttaa tulevaisuuteen, on ymmärrettävä, että se on etenevässä määrin globaalin etelän käsissä. 

Maailma ei onneksi ole nollasummapeli, vaan paras tulevaisuus on hyvä kaikille.

Atte Harjanne

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja ja ilmastotutkija