Hallittu ruokamurros on väistämätön, ja kansallisen strategian pitäisi se tunnustaa
Suomi haluaa nousta kestävien ruokajärjestelmien johtajaksi vuoteen 2040 mennessä. Strategialuonnos kuitenkin väistelee eläintuotannon vähentämisen ja proteiinilähteiden monipuolistamisen akuuttia tarvetta, kirjoittaa Sanna Kaski.
Suomessa valmisteilla olevan Kansallisen ruokastrategian visio vuodelle 2040 ei ole vähäinen: Suomesta tulisi maailman johtava kestävien ruokajärjestelmien kehittäjä ja uudistaja.
Maa- ja metsätalousministeriön koordinoiman ruokastrategian luonnos valmistui tänä syksynä, ja siinä esitellään vision ohella päämääriä, tavoitteita ja kehitettäviä valmiuksia. Strategian tarkoitus on ohjata Suomen ruoka- ja maatalouspolitiikkaa, jotta ruokajärjestelmämme on kestävä ja kannattava.
Tavoitteet ovat kovat, mutta ne eivät ikävä kyllä heijastu itse luonnokseen. Jos halutaan näyttää tietä kohti kestävää ruokajärjestelmää, niin eläintuotantoa tulee vähentää. Eläintuotanto ei ole kestävä tapa tuottaa ruokaa. Luonnoksessa ei kuitenkaan ole esitetty lainkaan tavoitteita tämän olennaisen muutostarpeen osalta. Luonnos ei myöskään sisällä mainintoja proteiinilähteiden monipuolistamisesta, joka on tärkeä osa-alue tulevassa ruokamurroksessa.
Ruokastrategian päämääriä on neljä:
- kannattavuus ja reiluus
- huoltovarmuus
- luonnon kantokyky
- ruokakulttuuri ja hyvinvointi.
Käyn niitä seuraavaksi läpi tarkastelemalla päämääriä edellä mainittujen eläintuotannon vähentämisen ja proteiinilähteiden monipuolistamisen näkökulmasta.
Kannattavuus ja reiluus: vienti ei voi nojata vanhanaikaisiin tuotteisiin
Luonnoksessa ei käsitellä lainkaan kasvituotannon taloudellisia hyötyjä. Siirtymällä kasviperäisempään ravintoon on mahdollisuus saada aikaan säästöjä, jotka luonnollisesti lisäävät kannattavuutta. Nämä säästöt tulevat raaka-aineiden edullisemmista hankintahinnoista, tehokkaammista tuotantoprosesseista ja terveydenhuollon vähenevistä kustannuksista.
Yhtenä kannattavuuden tavoitteena on ruokavienti, mutta sen osalta ei ollut tuotu esiin nykyisen vientistrategiamme isoa suunnanmuutostarvetta. Nykyisen vientistrategiamme kulmakiviä ovat maitojalosteet ja liha. Emme voi profiloitua sianlihan, maitotuotteiden tai broilerin viejäksi, koska se viestii ruokastrategiastamme vanhanaikaista ja kestämätöntä kuvaa.
Yksi reiluuden tavoitteista on ennustettavuus. Tämä tavoite ansaitsee ruusuja, kunhan vain ennustettavuuteen suhtaudutaan realistisesti ja avoimesti. Tähän mennessä olemme nähneet epäreiluja tilanteita, koska tulevia muutoksia ei ole osattu ennakoida tai on jääräpäisesti pidetty kiinni vanhasta. Esimerkiksi turvealan yrittäjät kokivat aikanaan tilanteensa epäreiluksi, koska alan nopea alasajo tuli monille yllätyksenä. Sama tilanne on nyt turkistuottajilla, ja viimeistään parin vuosikymmenen kuluttua eläintuottajatkin ovat vastaavassa tilanteessa. Ei siis tehdä karhunpalvelusta tuottajille ja uskotella kaiken pysyvän ennallaan ruoantuotannon osalta.
Toinen reiluuden tavoitteista on ruoka-alan houkuttelevuus. Eläintuotanto ei ole kovinkaan houkutteleva ala, koska tietoisuus alan eettisistä ja ekologisista ongelmista kasvaa. Strategiassa tämä tulisi huomioida muutoksena, joka toteutuu vaiheittaisena ja osittaisena siirtymänä kasviteollisuuteen ja solumaatalouteen.
Reiluuden tavoitteena on myös tuotantoeläinten lisääntynyt hyvinvointi. Tämä tavoite kuulostaa kaunistellulta korupuheelta. On lausuttu kauniisti lajityypillisten tarpeiden huomioimisesta, mutta todellisuus on toisenlainen: tilakoot kasvavat, eläinten välineellistäminen lisääntyy ja mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen vähenee.
Tilanteen muuttamiseen on vain yksi työkalu: eläintuotannon systemaattinen vähentäminen. Yksi ruokastrategiamme keskeisistä tavoitteista tulisikin olla eläintuotannon hallittu vähentäminen ja sen tulisi läpäistä kaikki neljä päämäärää.
Huoltovarmuus: proteiinisiirtymä takaa paremman omavaraisuuden
Eläintuotanto ei riskialttiina alana ole hyvä huoltovarmuuden osatekijä. Ensinnäkin huonoina satovuosina omavaraisuutta olisi helpompi ylläpitää, kun viljaa ei tarvittaisi eläinrehuksi. Toisekseen riskinä on eläintuotannossa paljon tarvittujen ulkomaisten tuotantopanosten saatavuus. Kolmantena ennalta-arvaamattomana riskinä voidaan pitää alati lisääntyviä eläintauteja.
Yksi huoltovarmuuden tavoitteista on riskinhallinta. Tässä kohtaa pitää nostaa esiin uudelleen alussa mainittu proteiinilähteiden monipuolistaminen, joka on tulevaisuuden huoltovarmuuden osalta kriittinen tekijä. Tärkeimmät monipuolistamisen osa-alueet ovat kasvituotanto ja solumaatalous.
Kasvintuotannon osalta tärkeää on panostaa viljelykiertoon, mikä parantaa satojen ennustettavuutta, ja sopivien lajikkeiden kehittämiseen, mikä monipuolistaa
proteiininlähteitä. Solumaatalous taas avaa merkittäviä mahdollisuuksia tuottaa ruokaa bioreaktoreilla lähes missä vaan. Se parantaa huoltovarmuutta, koska riski jakautuu useammalle toimijalle ja teknologialle, joiden joukkoon lukeutuvat fermentointi, täsmäfermentointi, molekyyliviljely ja solujen viljely.
Toinen huoltovarmuuden tavoite luonnoksessa on ruuantuotannon jatkuvuuden turvaaminen. Tässä mainitaan Suomen vahvuutena nurmipohjainen kotieläintalous. Tämän vahvuuden osalta olisi hyvä tunnistaa myös muut nurmenkäyttömahdollisuudet. Nurmiproteiinin hyödyntäminen ravintona voi olla lähitulevaisuudessa suuren mittakaavan bisnestä. Ruohoproteiini on maailman
yleisin proteiini, ja esimerkiksi Saksan elintarviketekniikan instituutti on jo vuosia tutkinut, miten ruohon proteiinia voidaan hyödyntää ihmisen ravinnoksi.
Jatkuvuuden osalta tulisi myös miettiä, millaista tukea tuottajat tarvitsevat siirtyessään eläintuotannosta kasvituotantoon ja solumaatalouteen. Päätavoitteena tulisi olla siirtymävaiheen taloudellinen ja uuden oppimisen tukeminen, kun yrittäjä lopettaa eläintuotannon ja alkaa kasvituottajaksi tai solumaatalouden raaka-ainetuottajaksi. Solumaatalous tulee luomaan uusia työpaikkoja maaseudullekin ja erityisesti sellaisia työpaikkoja, jotka kiinnostavat myös nuoria
ihmisiä.
Luonnon kantokyky: ilman eläintuotannon vähentämistä muutos on mahdoton
Erityisesti tämän päämäärän tavoitteet vaativat eläintuotannon vähentämistarpeen auki sanoittamista. Ilman osittaista eläinperäisen tuotannon alasajoa on mahdotonta vähentää ympäristövaikutuksia. Mahdottomaksi sen tekee eläintuotannon tehottomuus ja eläintuotannon vaikutukset ilmastonmuutokseen ja luontokatoon.
Eläintuotanto on tehotonta ja se näkyy erityisesti energiasuhteessa. Eläimet muuntavat vain 10–20 prosenttia tuotantoon käytetystä energiasta käyttökelpoisiksi tuotteiksi. Lisäksi maatalouden käyttämästä alasta lähes 80 prosenttia menee eläinperäiseen ruoantuotantoon, joka kuitenkin tuottaa vain 18 prosenttia maailmassa kulutetuista kaloreista.
On huomattavasti tehokkaampaa käyttää raaka-aineet suoraan ihmisten ravinnoksi, kuin kierrättää ne eläinten kautta huonolla hyötysuhteella. Tehokkaampi ruoantuotanto vapauttaa resursseja luonnonsuojeluun ja pienentää eläintuotannon aiheuttamia mittavia ympäristöpäästöjä.
Eläintuotanto on suuri ilmastomuutoksen aiheuttaja. Suurin osa suomalaisen ruokavalion ilmastovaikutuksista aiheutuu eläinperäisten tuotteiden käytöstä, erityisesti naudanlihasta ja maitovalmisteista.
Suomalaisten ruokavalion ilmastopäästöt ovat EU-maiden kolmanneksi suurimmat. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että syömme enemmän lihaa ja maitotuotteita kuin muut eurooppalaiset keskimäärin.
Jos eläintuotannosta luovuttaisiin kokonaan hallitusti seuraavan 15 vuoden aikana, teon ilmastovaikutus olisi sama kuin jos vuotuisia hiilidioksidipäästöjä leikattaisiin 68 prosentilla. Näin rajua ratkaisua on tässä vaiheessa vaikea hahmottaa ja onkin parempi puhua vähentämisestä. Pelkästään ravitsemussuositusten mukaista ruokavaliota noudattamalla ilmastovaikutuksia voitaisiin vähentää yli kolmanneksella.
Eläintuotanto on myös suuri luontokadon aiheuttaja maankäytön muutosten vuoksi. Suomessa eläintuotannon vähentämisen maankäytöllisiin hyötyihin on perehdytty useassa projektissa ja tutkimuksessa. Esimerkiksi Tampere laski Suomen ensimmäisenä kaupunkina luontojalanjälkensä vuonna 2024. Suurin yksittäinen osuus (22 %) Tampereen luontojalanjäljestä aiheutuu elintarvikehankinnoista. Punainen liha, maitotuotteet ja siipikarja aiheuttavat tästä 66 prosenttia. Suomen viljapeltojen alasta lähes 40 prosenttia kohdistuu nautojen rehun tuotantoon ja nurmialasta noin 90 prosenttia palvelee karjatalouttamme.
Peltojen tarve Suomessa vähenisi noin 20–40 prosenttia, jos suomalaisten eläinperäisten tuotteiden kulutus vähenisi 30–50 prosenttia. Vegaaniruokavaliolla
suomalaiselle maataloudelle riittäisi noin viidennes nykyisestä peltopinta-alasta.
Ruokakulttuuri ja hyvinvointi: ruokamurros vaatii suoria sanoja
Viimeisessä päämäärässä mainitaan ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran kasvisten ja vihannesten lisääntyvä käyttö. Voidaankin todeta, että on vihdoin päästy itse asiaan. Suomalaisten suurimmat ravinnolliset haasteet ovat liian vähäinen kuidun saanti sekä suolan ja tyydyttyneen rasvan liiallinen saanti. On selvää, että kahteen näistä voidaan puuttua vain eläinperäisten elintarvikkeiden käyttöä vähentämällä. Voisi ajatella, että kasvisten ja vihannesten käytön kasvu tarkoittaa automaattisesti vähemmän eläinperäisiä elintarvikkeita. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että strategia pyrkii välttämään tämän sanomista suoraan viimeiseen asti.
Ruokastrategian suunnittelijoiden tulee nyt ottaa rohkea harppaus kohti kestävää ruokajärjestelmää. Nykyisen luonnoksen visio ja päämäärät ovat kunnianhimoisia, mutta niiden saavuttamiseksi määritellyt tavoitteet ovat jääneet olennaisella tavalla puutteellisiksi.
Tämä on ymmärrettävää, koska Suomen kaltaisessa maatalouslobbauksen luvatussa maassa on haasteellista lähteä muuttamaan politiikan suuntaa. On kuitenkin syytä muistaa, että ruokamurros tulee joka tapauksessa, joko hallitusti tai hallitsemattomasti. Mitä hallitumpi ja ennakoidumpi murros, sitä enemmän Suomi hyötyy. Kyse on valtavasta, vuosia kestävästä systeemisestä muutoksesta.
Sanna Kaski
Kirjoittaja on kauppatieteiden maisteri, joka on perehtynyt tulevaisuuden ruokamurrokseen.
Kirjallisuutta
Pimentel, D. & Pimentel, M.: Sustainability of meat-based and plant-based diets and the environment. The American Journal of Clinical Nutrition, 2003.
Towards sustainable consumption in the Nordic Region. Nordic Council of Ministers, 2021.
Päästövähennyspolku kohti hiilineutraalia Suomea – hahmotelma. Suomen ilmastopaneelin raportti 7/2019.
Pokkinen, K., Kotiaho, J., Nieminen, E., Ollikainen, L., Peura, M., Pykäläinen. E., Savolainen, V., Tuunanen, S., Vainio, V. & El Geneidy, S.: Tampereen kaupungin hiili- ja luontojalanjälki. Jyväskylän yliopisto, 2024.
Landström, M., Kohl, A., Puroila, S., Sihvonen, R. & Tamminen, S.: Korjausliike. Suomi kohti 1,5 asteen tavoitteen mukaisia ilmastotoimia. Sitra, 2021.
Saarinen, M., Kaljonen, M., Niemi, J., Antikainen, R., Hakala, K. & Hartikainen, H.: Ruokavaliomuutoksen vaikutukset ja muutosta tukevat politiikkayhdistelmät : RuokaMinimi-hankkeen loppuraportti. Valtioneuvoston kanslia, 2019.
Koljonen, T., Aakkula, J., Honkatukia, J., Soimakallio, S., Haakana, M., Hirvelä, H., Kilpeläinen, H., Kärkkäinen, L., Laitila, J., Lehtilä, A., Lehtonen, H., Maanavilja, L., Ollila, P., Siikavirta, H. & Tuomainen, T.: Hiilineutraali Suomi 2035: Skenaariot ja vaikutusarviot. Luonnonvarakeskus ja Suomen ympäristökeskus Syke, 2020.
Pohjolainen, P., Vinnari, M., Roitto, M., Ala-Harja, V., Järviö, N. & Tuomisto, H. (Helsingin yliopisto): Kasvipohjaiset ja solumaatalouden tuotteet Suomen ruokajärjestelmän murroksessa. Sitra, 2023.
Kestävää terveyttä ruoasta – kansalliset ravitsemussuositukset. Valtion ravitsemusneuvottelukunta ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2024
