Resurssitehokas tekoäly käyttäisi sähkön lisäksi moraalista kunnianhimoa

Tekoäly kuulemma syö planeetan voimavarat. Sähköä kuluu kymmenien ydinvoimaloiden verran, ja tuloksena on kissakuvia ja deepfake Elvis Linnanmäellä. Uutisissa palvelinkeskukset hohtavat, jäätikkö sulaa ja uutisankkuri juuttuu vakavaan pohjavireeseen.

Siinäpä oiva symboli ajallemme: keksimme tavan käyttää ihmiskunnan älykkäintä teknologiaa meemikrääsään. Mutta ennen kuin alamme syyttää servereitä, kannattaisi vilkaista peiliin.

1950-luvulta lähtien ihmiset ovat tuijottaneet televisiota keskimäärin neljä tuntia päivässä. Pelkästään USA:ssa se tekee kymmeniä miljardeja työtunteja vuodessa. Sillä ajalla voisi kirjoittaa kaikki Wikipedian artikkelit useita kertoja vuodessa, mutta me katsoimme Alastomat laborantit Forssassa.

Ei puhuttu “TV:n aiheuttamasta energiapulasta”. Eikä varsinkaan laskettu, kuinka paljon älyä katosi sohvatyynyjen poimuihin. Nyt sama tuhlailu on siirretty globaaliin, kannettavaan ja digitaaliseen kehykseen, ja päästämme on edelleen sulakkeet irti.

Tekoäly voisi mallintaa ilmaston, piirtää kiertotalouden tiekartan, suunnitella antibiootteja ja opettaa kokonaisia sukupolvia puhumaan urdua. Mutta kun prompti on vapaa, käytämme vapautemme edelleen turhuuksiin.

Energia ei kuitenkaan ole entisensä. Tekoälyn energiankulutusta kauhistellaan kuin jokainen kilowatti tulisi yhä hiilivoimalasta. Mutta pääosa on jo peräisin auringosta ja tuulesta. Vuonna 2023 EU:n sähköntuotannon hiili-intensiteetti oli 60 prosenttia matalampi kuin 1990-luvulla. Datakeskusten kulutus kasvaa, mutta päästöt eivät, koska sähköpohja puhdistuu. Energia ei enää pala, vaan kiertää.

Siinä missä fossiilienergia on joka päivä kumuloituva velka, uusiutuva kuormittaa planeettaa vain kerran. Valmistuttuaan se tuottaa enemmän vähemmällä. Ongelma ei ole tekoälyn sähkönkulutus, vaan ihmisen kyvyttömyys ymmärtää, miten paljon sähköistyvä teknologia avaa uusia kehityskulkuja.

Tekoäly on ihmisen älykkyyden peili. Se näyttää, mihin käytämme sen mitä meillä on ja mitä menetämme sillä välin. Voisimme ratkaista Alzheimerin synapsireitin tai koodata veronkierron tulppaavan algoritmin, mutta puemme shiba inun keskiajan ritariksi ja teetämme siitä kahvimukin. Olemme saaneet rajattoman laskentatehon, ja nyt olisi aika lopettaa sen tuhlaaminen.

Tekoälyllä ei ole tahtoa. Se tekee vain sen, mitä me pyydämme – ja siinä paljastuu todellinen resurssikriisi: moraalisen kunnianhimon puute.

Tekoälyn voi pyytää korjaamaan omaa jalanjälkeään. Toisin kuin bensakanisteri tai tosi-tv, se osaisi laskea ja ehdottaa, miten käyttäisimme mahdollisimman vähän neitseellisiä luonnonvaroja – miten raaka-aine, energia ja jätevirrat voisivat kiertää täydellisemmin. Se osaa parantaa planeetan tilaa käyttämällä vähemmän, ei enemmän.

Ongelmana on moraalinen virransäästötilamme. Me kulutamme liian vähän harkintaa ja merkitystä.

Elon Muskin uusi Grokipedia paljastaa moraalisen ongelman täydellisesti. Se käyttää Wikipediaa lähteenä, mutta muuttaa siihen omat vaihtoehtoiset faktansa: poistaa “apartheidin” ja tarjoaa tilalle artikkelin “white genocide theory”. Tekoäly ei siis kuluta vain sähköä – se voi kuluttaa loppuun totuuden.

Jos ohjaus vääristyy, syntyy koneellinen väärinymmärrys, jota ei korjaa enää mikään sähkökatko. Mutta ongelma ei ole koneessa, vaan ihmisaivoissa. Media kysyy paperillakin Teemu Selänteen mielipiteitä kaikesta, ja ihmiset viettävät päivänsä niitä lukien. Yhtä vinksahtanutta resurssihukkaa olisi, jos NHL-matsien kolmannessa erässä jäälle hyppäisi joukko kansantaloustieteilijöitä ja hyönteistutkijoita ratkaisemaan pelin.

Toivon, ettei tekoälyn tulevaisuus ratkea Kaliforniassa vaan Brysselissä. Euroopan vahvuus on siinä, että se uskoo yhä sääntelyyn – siihen, että teknologiaa pitää ohjata, ei palvoa. Tekoäly voi vahvistaa demokratiaa vain, jos se elää samojen lakien ja arvojen varassa kuin me muutkin. Brysselin hitaus on joskus raivostuttavaa, mutta se on myös ihmisyyden rytmi: harkinnan, vastuun ja yhteisen edun.

Juuri siinä piilee resurssitehokkuuden todellinen muoto – kyky käyttää valtaa säästeliäästi ja tarkoitusta viisaasti.

Kannattaa lukea Rutger Bregmanin kirja Moraalinen kunnianhimo. Se kysyy, miksi älykkäät ja hyväntahtoiset ihmiset käyttävät lahjojaan niin varovaisesti – vaikka maailma ei kaipaa enää yhtään varovaista neroa, vaan rohkeaa moraalista kapasiteettia.

Sillä lopulta kyse ei ole siitä, mihin tekoäly pystyy, vaan siitä, mihin uskallamme sitä käyttää.

Markus Wasara

Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.