Atlantin kiertoliikkeen tyssääminen on ilmastokeikahdus, jonka haluamme kaikin keinoin välttää

Helsingissä vuoden keskilämpötila on 6,5 astetta, kun samoilla leveysasteilla Kanadan Whitehorsessa se on 0,2 astetta. Siitä on suurelta osin kiittäminen merivirtauksia, tarkemmin ottaen Pohjois-Atlantin AMOC-kiertoliikettä (Atlantic Meridional Overturning Circulation).

AMOC-virtaus toimii tiivistettynä niin, että veden lämpötila- ja suolaisuuserot pyörittävät koko Atlantin mittaista liukuhihnaa, jossa lämmintä vettä kulkee pinnalla pohjoiseen ja kylmää vettä syvällä etelään. Tämä kierto toimii meidän suuntaamme petawatin – siis miljardin megawatin – tehoisena lämmittimenä. Se on suorituskyky, joka on jotakuinkin 50 kertaa suurempi kuin ihmiskunnan koko energiantuotanto. Ei siis ihme, että näinkin pohjoisessa voi kasvaa tammia.

Kuumeneva ilmasto uhkaa tätä kiertoliikettä. Sulava jää vähentää valtameren suolaisuutta pohjoisessa, mikä heikentää veden uppoamista ja hidastaa kiertoa. Kun samaan aikaan makeaa sadevettä jää pinnalle enemmän, heikkenee kiertoliike entisestään. Seurauksena ei ole kuitenkaan vain heikkeneminen, vaan AMOC on hyvin mahdollisesti niin sanotusti bistabiili järjestelmä, jolla on toinen, nykyisestä poikkeava tasapainotila. Se voi siis sammua kokonaan niin, ettei se lähde enää käyntiin, vaikka lämpeneminen saataisiin loppumaan ja kääntymään.

Tällaista peruuttamatonta tai vaikeasti peruutettavaa, nopeaa tilan muutosta uudenlaiseen tasapainotilaan kutsutaan keikahduspisteeksi. Keikahduspisteet ovat kenties vaarallisin ilmastonmuutokseen liittyvä ilmiö. Ne ovat tyypillisesti vaikeasti ennakoitavia, ja osalla niistä olisi muiden haittojen lisäksi ilmastonmuutosta kiihdyttävä vaikutus.

Merivirtaromahduksen riski on huomattava

Huoli AMOCin romahtamisesta ei ole uusi. Tutkija Wally Broecker varoitti uhasta Nature-lehdessä jo vuonna 1987. Hän vertasi ilmaston lämmittämistä venäläisen ruletin pelaamiseen juuri rajujen, nopeiden muutosten takia. Moni muistaa myös Day After Tomorrow -katastrofielokuvan vuodelta 2004, jonka juoni pyörii AMOC-keikahduksen ympärillä. Viihdeleffan ote toki on kaukana vakavasti otettavasta ilmastotieteestä.

Huoli ei kuitenkaan ole mitään hörhöilyä, vaan kaukana siitä. Broeckerin varoitusten jälkeen ilmaston lämpeneminen on jatkunut ja kiihtynyt ja näyttö keikahduspisteen riskistä kasvanut.

Lokakuussa 2024 laaja joukko ilmastotutkijoita lähestyikin Pohjoismaiden ministerineuvostoa avoimella kirjeellä, jossa he ilmaisivat huolensa siitä, ettei AMOC-kiertoliikkeen mahdollisiin muutoksiin ole varauduttu siinä määrin kuin olisi perusteltua. Kirjeen tiimoilta ministerineuvosto rahoitti tänä syksynä Nordic Tipping Week -työpajan, jossa asiantuntijat kerääntyivät pohtimaan asiaa.

Samalla asialla on ollut myös suomalainen aktivistiryhmä Operaatio Arktis, jonka järjestämään ATLAS25-konferenssiin osallistuin lokakuussa. Yksi tapahtuman pääpuhujista oli professori Stefan Rahmstorf Potsdamin yliopistosta, jonka arvio AMOCin tilasta ja suunnasta on vakava: ilmastomallien perusteella AMOC-romahduksen riski on merkittävä. Malleista 37 prosentissa AMOC-keikahdus on edessä jo tällä vuosisadalla, mikäli päästöjä ei saada jyrkkään laskuun. Riski romahduksesta on 25 prosentin luokkaa siinäkin tapauksessa, että saamme päästöt kuriin, mutta tällöin keikahdus on todennäköisesti edessä vasta tulevilla vuosisadoilla.

Vuosisatainen aikajänne on toki pitkä, mutta sekään ei saisi unohtua päätöksenteossa. Joka tapauksessa tapauksessa suuremmat päästöt kasvattavat sekä riskin toteutumisen että sen aikaisemman ajankohdan todennäköisyyttä.

Rahmstorf ryhmineen ei toki ole ainut aihetta tutkinut tieteentekjiä, ja AMOCista on julkaistu tieteessä sekä hälyttävämpiä että maltillisempia arvioita. Huomionarvoista on, että nykyinen arviomme ilmaston lämpenemisen vauhdista saattaa kuitenkin olla liian optimistinen, jolloin vähemmilläkin päästöillä saadaan enemmän lämpenemistä aikaan – tämä oli yksi ATLAS25-tapahtuman toisen pääpuhujan, ilmastotutkimuksen konkarin James Hansenin viesti.

Voi olla, että Hansenin ja Rahmstorfin arviot osoittautuvat liian synkiksi. Tulevaisuuden rakentaminen toiveiden ja vain optimististen ennusteiden varaan ei kuitenkaan ole kestävää tai vastuullista.

Kolme strategista painopistettä sopeutumiseen ja riskien minimointiin

Mitä AMOCin romahtaminen sitten tarkoittaisi? Lyhyesti todettuna karmeita asioita. Planetaarisen järjestelmän keikahduksen vaikutuksia on vaikea kokonaisuudessaan edes arvioida, mutta jo mittaluokka tarkoittaa, että sopeutuminen olisi todella vaikeaa. Täällä pohjolassa AMOC-romahdus voisi tarkoittaa jopa sitä, että lämpenemisen sijaan tuleekin kylmempää – samalla kun etelämpänä kärvisteltäisiin vielä odotettuakin tukalammassa lämmössä. Ilmasto-olot menisivät sekaisin kaikilla Atlantia ympäröivillä alueilla, ja entistä jyrkemmät lämpötilaerot voisivat johtaa rajuihin ääri-ilmiöihin.

Jo valmiiksi ahtaalla olevalle luonnolle tiedossa olisi valtava shokki, ja meidän ihmisten näkökulmasta erityisesti ruuantuotannon ja kalastuksen edellytysten romahtaminen olisi katastrofaalista.

Ilmaston tasapainotilan sotkeminen johtaa joka tapauksessa siihen, että joudumme elämään epävarmuuden kanssa.

Silloin tarvitaan strategiaa, joka minimoi riskien todennäköisyyden ja vakavuuden, ja maksimoi kyvyn sopeutua muutoksiin. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Ensinnäkin ja kaikkein tärkeimpänä, globaalit päästöt on saatava nopeampaan laskuun ja painettua nollaan, ja tämän rinnalla vahvistettava hiilen sidontaa pois ilmakehästä. Mitä vähemmän ja hitaammin pallo lämpenee, sen pienempiä ovat kaikki sen mukanaan tuomat riskit ja uhat, ja sen epätodennäköisempää on ylittää vaarallisia keikahduspisteitä. Suomessa ja Euroopassa on omien päästöjen vähentämisen ohessa vauhditettava teknologiaa kehittämällä, kauppapolitiikalla ja diplomatialla globaalien päästöjen taittamista kestävälle uralle.

Toisekseen sopeutumisen turvaamiseksi tarvitaan niin sanottuja no- tai low-regret -toimenpiteitä. Pitää siis tehdä asioita, jotka auttavat meitä riippumatta siitä, miten pahaksi ilmastonmuutos äityy ja mitä se tuo tullessaan. Yksi tällainen on puhdas energiantuotanto. Se on paitsi päästövähennysten edellytys, myös avuksi sopeutumisessa. Perinteisen ruuantuotannon edellytysten heikentyessä tarvitaan tueksi solumaataloutta, pystyviljelyä ja muita edistyneitä ruuantuotantoteknologioita, ja niiden pyörittämiseen energiaa. Kaikesta fossiilienergiasta irtautumiseen ja huoltovarmuuden turvaamiseksi tarvitaan vetyjalosteita, ja niiden tuottaminen vaatii sekin paljon energiaa. Jos lämpötilat täällä nousevat, tarvitaan energiaa jäähdytykseen, jos laskevat, niin lämmitykseen – ja todennäköisimmin jatkossakin molempiin.

Nopeasti muuttuva ilmasto haastaa myös itse energiantuotannon, kun paikalliset pilvi-, tuuli- ja vesistöolot voivat muuttua, vaikuttaen aurinko- ja tuulipuistojen ja ydinvoimaloiden tuotantomääriin. Siksikin päästötöntä energiaa on syytä olla käytössä varuiksi riittävästi kaikissa tilanteissa.

Toinen toimenpide, joka ei varmasti kaduta, on luonnontilan parantaminen ja erityisesti lisätila luonnolle. Olemme luonnosta monin tavoin riippuvaisia, ja luonto auttaa meitä sopeutumaan muuttuvaan ilmastoon. Siksi on turvattava luonnon ja ekosysteemien kyky sopeutua, ja se edellyttää nykyistä laajempaa luonnon ennallistamista ja suojelua.

Kolmanneksi, meidän tulisi varautua hätäratkaisuna ilmastointerventiohin, eli kansankielisemmin ilmastonmuokkaukseen. Olemme käytännössä jo hukanneet mahdollisuudet hillitä ilmaston kuumeneminen 1,5 asteeseen, ja kenties tosiasiassa jo ylittämässä useita vaarallisia keikahduspisteitä – emme vain tiedä sitä vielä. Siksi tieteellinen ja juridinen varautuminen erilaisiin ilmastoa viilentäviin teknisiin toimiin on tarpeen. Vaihtoehto päästövähennyksille ilmastonmuokkaus ei tietenkään ole. Ihmiskunnan kannalta mahdollisimman vakaan ja siedettävän ilmaston säilyttäminen on kuitenkin välttämätöntä, ja tämän ajatuksen pitäisi ohjata toimintaa nyt.

AMOC-romahdus on ilmastokeikahdus, josta on syytä olla huolissaan. Ja tieteeseen perustuvan, vakavan huolen tulisi ohjata toimintaa.

Tässä eurooppalaisen sodan ajassa politiikassa ja huolissa korostuu ymmärrettävästi turvallisuus. Ajan henki on, että niin sanotut pehmeät aiheet – kuten luonto ja ilmasto – jäävät niin sanotun kovan turvallisuuden jalkoihin. Lopulta fysiikkaa kovempaa kurittajaa ei kuitenkaan ole, eikä meillä ole varaa jättää ilmastonmuutosta keikahduksineen taka-alalle.

Atte Harjanne

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja ja ilmastotutkija