Hyvinvointia voi taata kaikille nykyistä vähemmällä tuotannolla
Riittävästi ruokaa, asunto, ilmalämpöpumppu, kännykkä sekä tarvittaessa myös auto – suomalainen keskiluokkainen unelma voi olla mahdollista kaikille jo nykyistä vähemmällä tuotannolla. Tarvitaan vain talousajatteluun ja -linjoihin kohdistuva muutos, kirjoittaa Alvar Külmäsu.
Tutkijoiden Jason Hickelin ja Dylan Sullivanin mukaan kaikille voidaan taata maailmanlaajuisesti kohtuullinen hyvinvointi ilman nykyisen tuotantotason lisäämistä. Itseasiassa tuotantoa ja näin myös luonnonvarojen käyttöä voidaan vähentää alle kolmannekseen nykyisestä ilman, että tavoite vaarantuisi. Meidän vain pitää siirtyä talouskasvun sokeasta kasvattamisesta pohtimaan, mihin ja miten kasvun hedelmiä suunnataan.
Tarkemmat perustelut ja laskelmat löytyvät kaksikon World Development Perspectives -lehdessä 2024 ilmestyneestä tiedeartikkelista.
Kaikki alkaa mittaustavasta. Tutkijat haastavat yleisesti käytetyn köyhyysrajan, joka perustuu ostovoimapariteettiin (PPP, purchasing power parity) ja dollarirajaan, koska se ei ole tarpeeksi käytännöllinen. Sen sijaan he tarjoavat ratkaisujen lähtökohdaksi perustarpeiden minimitaso -mittaria (BNPL, Basic needs poverty line). Molemmilla mittareilla pyritään määrittämään, millä edellytyksillä yksilö pystyy nostamaan elintasoaan.
Erot mittareiden välillä tulevat hyvin esille, kun tarkastellaan Kiinaa ja kommunistisen puolueen siirtymistä suunnitelmataloudesta kapitalistiseen talouteen. PPP:tä käytettäessä vaikuttaisi siltä, että siirtymä on vähentänyt absoluuttista köyhyyttä 88 prosentin tasosta nollaan prosenttiin vuosina 1981–2018. Usein käytetty absoluuttisen köyhyyden raja on ollut 1,9 dollaria vuorokaudessa vuoteen 2022 asti. Siirtyminen suunnitelmataloudesta kapitalistiseen talouteen on nostanut kiinalaisten päivittäisesti käytettävissä olevan rahamäärän tasoa merkittävästi.
Hickel ja Sullivan tuovat artikkelissaan kuitenkin esiin merkittäviä ongelmia absoluuttisen köyhyysrajan suhteen. Ensinnäkin laskennassa käytetty kulutuskori ei ota maiden eroavia kustannustasoja tarpeellisessa määrin huomioon: 1,9 dollaria päivässä ei välttämättä riitä kaikissa kehittyvissäkään maissa perustarpeiden tyydyttämiseen. Huomiotta jäävät myös mahdolliset valtiolliset kompensaatiomekanismit esim. vuokra-asuntojen hintojen tai välttämättömien peruselintarvikkeiden suhteen.
Ostovoimakorjattu köyhyysraja toki ottaa maiden kustannustasoja huomioon, mutta tekee sen liian laveasti. Käytännössä huomioon otetaan kaikki saatavilla olevat tuotteet ja palvelut. Tämä vääristää perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavan rahamäärän arvioimista: jos perustarpeet, kuten ruoka ja asumien, ovat suhteessa maailmanlaajuiseen tasoon kalliita luksustuotteiden ollessa samanaikaisesti suhteellisen edullisia mutta silti köyhien saavuttamattomissa.
Kun palataan Kiinaan, antaa BNPL-mittari siirtymästä vuosien 1981 ja 2018 välillä paljon synkemmän kuvan. Äärimmäinen köyhyys nousi reformien myötä 5,6 prosentin tasosta 68 prosenttiin ollen korkeimmillaan 1990-luvulla. Muutokset selittyvät ensisijaisesti perustarpeiden, kuten ruuan ja asumisen, voimakkaalla kallistumisella sekä köyhille suunnattujen avustusten järjestelmällisellä leikkaamisella.
Pohjois-Eurooppaa katsoessa muutoksista ei voi kuitenkaan syyttää puhtaasti kapitalistiseen talousjärjestelmään siirtymistä, vaan ennemminkin ongelmana on ollut tyyli, jolla muutos on viety läpi.
Hickel ja Sullivan osoittavatkin, ettei tärkeintä ole talouskasvun määrä tai talouden koko vaan se, miten taloudellista toimeliaisuutta kohdennetaan. Sokeaan talouskasvuun ja dollarimääräiseen mittariin nojaava ajattelu vaatisi maailmanlaajuisen tuotannon seitsemänkertaistamista, jotta kaikki ihmiset voitaisiin nostaa pois köyhyydestä. Kiinan esimerkki taas näyttää, ettei köyhyyden poistuminen tällöinkään ole taattua. Planeettamme ei tällaista tuotannon nostamista luultavasti edes kestäisi.
Perustarve- ja BNPL-mittarilähtöinen ajattelu taas pystyisi tuottamaan jo nykyisellä teknologialla kaikille maapallon ihmisille kohtuulliset elinolot hyödyntäen ainoastaan 30–40 prosenttia nykyisin käytössä olevasta energiasta ja materiaaleista. Loput 60–70 prosenttia voitaisiin Hickelin ja Sullivanin mukaan käyttää tieteen edistämiseen sekä kohtuullisiin tulo- ja varallisuuseroihin.
Huomioitavaa on, ettei artikkelin laskelmissa käytetty kohtuullinen elintaso merkittävästi poikkea suomalaisesta keskiluokkaisesta elämästä. Elintasoon laskettiin ravitsevan ruuan ja suojan (60 m2 neljälle henkilölle) lisäksi muun muassa puhelin yli 10-vuotiaille, 1 kannettava tietokone kotitaloutta kohden, liikkumismahdollisuus sekä asuinilmastoon suhteutettu asunnon lämmitys/viilennys. Liikkumismuotona käytettiin yksityisautoilun sekä julkisen liikenteen sekoitusta, sillä julkisen liikenteen ei voida odottaa kattavan kaikkia syrjäseutuja.
Tutkijoiden mukaan suurempiin materiaalisäästöihin päästäisiin mm. kasvisruuan käyttöä lisäämällä, yksityisautoilua vähentämällä ja teknologian kehityksen myötä.
Loppusanoissaan Hickel ja Sullivan muistuttavat, ettei köyhyys heidän laskelmiensa mukaan ole monimutkainen ongelma, jonka ratkaiseminen vaatisi ekokatastrofia pahentavaa tuotannon lisäämistä. Tuotannon ja pääoman sokean kasvattamisen sijasta toimeliaisuutta pitää suunnata inhimillisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Tällainen ajattelutavan muutos nostaisi monta suomalaistakin köyhyydestä keskiluokkaan.
Alvar Külmäsu
Kirjoittaja on lahtelainen akuuttilääketieteen erikoislääkäri, jonka mielenkiinnon kohteena on terveyspolitiikan lisäksi talous sekä vaihtoehdot jo kokeilluille sekä nykyisin käytössä oleville talousmalleille.
Lähde:
Jason Hickel, Dylan Sullivan, How much growth is required to achieve good lives for all? Insights from needs-based analysis, World Development Perspectives, Volume 35, 2024, 100612, ISSN 2452-2929
